Avainsana: Luettua

Demento

Daniel Keyesin Kukkia algernonille oli väkevääkin väkevämpi lukuelämys joskus lukioikäisenä, ja Kubrikin ohjaaman HAL 9000:n purkamiskohtauksen luulen muistavani elämäni loppuun asti: ”Dave. Minua pelottaa.”

Jostakin syystä juuri rapautuvien kognitiivisten taitojen kuvaukset ovat aina koskettaneet minua kovin voimakkaasti. Ehkä siksi, että juuri niiden taitojen harjoittamiseen olen käyttänyt ihan saamarin paljon aikaa elämästäni. Ja siksi, että jos ne joskus tosissaan pettävät, ei oikein mistään jää paljon mitään jäljelle. Se, kun päähenkilö ymmärtää hiljalleen kadottavansa keskeiset osat itsestään, onkin yksi surullisimmista fiktion aiheista, joita tiedän.

Viime viikkoina olen sitten sattunut lukemaan pari mainiota alzheimer-kuvausta.

Paco Rocan Ryppyjä on hieno sarjakuva Emiliosta, vanhainkotiin sijoitetusta alzheimer-potilaasta, dementikkojen välisistä ihmissuhteista, iloista ja etenkin toivottomuudesta, joka syntyy tulevaisuuden ja menneisyyden katoamisesta. Muistin katoaminen on viime kädessä ajan katoamista, ja elämän merkitys on – luullakseni – täysin kiinni ajassa. Aiheesta huolimatta sarjakuvasta ei tule paha mieli, sillä Roca käsittelee aihettaan ilmavalla joskin melankolisella keveydellä ja ymmärtävällä huumorilla.

Pari päivää sitten sain lopeteltua neurotieteilijä Lisa Genovan romaanin Edelleen Alice. Oli rentouttavaa lukea pitkästä aikaa jotakin viihdyttävää ihan muuten vain. Viime aikoina muut tavoitteet ovat ohjanneet lukemistani aivan liikaa.

Edelleen Alice kuuluu kai ns. lukuromaanien joukkoon: Ensisijaisesti kirja kertoo tarinan. Jossa on juoni. Jota ei ole vaikea seurata. Alice Howland -niminen kognitiotieteiden professori alkaa unohdella. Joskus on kännykkä hukassa, joskus sanat. Vähän ajan päästä aivan kaikki. Tutkijan ura karahtaa päässä olevaan plakkiin, ihmissuhteet hankaloituvat, rakkaat muuttuvat vieraiksi, ja ennen kaikkea yksinkertaisetkin keskustelut muuttuvat liian vaikeiksi seurata. Tunteita herättävä romaani antaa erittäin uskottavan kuvan siitä, millaista on sairastua dementiaan. Genovan kertojantaidot osoittavat voimansa, kun hän onnistuu viemään lukijan mukanaan harhapoluille: Ensin ollaan menossa pukemaan ulkovaatteita päälle, mutta vähän ajan päästä suunnitelma onkin unohtunut ja ollaankin eksytty johonkin aivan muuhun ilman, että lukija (ainakaan minä) huomaa mitään kummallista tapahtuneen.

Kirjassa kuvatut sairauden alkuvaiheen unohtelut tuntuivat huolestuttavan tutuilta: en muista ihmisten nimiä, ajanhallinta on retuperällä ja avaimet hukassa. Pakko oli tehdä muistitesti. Yli 55-vuotiaaksi sain hyvän tuloksen, joten ei kai tässä ole sen enempää aihetta huoleen.

Yrittäjähenkeä intialaisittain

Riksakuskin poika, menestyvä yrittäjä Bahram kirjoittaa Kiinan pääministerille ja kertoo, mitä on yrittäjyys Intiassa. Karua hommaa.

Aravind Adigan Valkoinen tiikeri poimi minut lukijana heti matkaan. Intialainen todellisuus on kuin jostakin science fiction -kertomuksesta; kulttuuri eroaa omastamme aivan käsittämättömällä tavalla. Väkivaltainen hierarkia, peittelemätön ihmisten hyväksikäyttö ja köyhyys näyttäytyvät niin absurdeissa muodoissa, ettei sitä ole helppo uskoa. Ja kun Adiga kirjoittaa vähän pirullisella ja erittäin ironisella tyyliltä, alkaa teoksen yhteiskuntakuvaus tuntua fantasiasepitteeltä.

Mutta sitten sitä muistaa Phoolan Devin tarinan. Ja mieleen palautuu intialaisen tasa-arvoasioiden ammattilainen, jota potutti, etteivät hänen eurooppalaiset alaisensa nousseet seisoman eivätkä nöyränä kumarrelleet hänen saapuessaan työpaikalle. Ja lopulta erään lukupiiriläisemme intialainen työkaveri vahvistaa: Valkoinen tiikeri voisi helposti olla totta.

Kirja on helppo rinnastaa Camus’n Onnellisen kuoleman kanssa, jossa vapaus saavutetaan ryöstömurhan kautta. Sen voi lukea myös erinomaisen venäläisen Zhmurki-gangsterielokuvan (tähän ei Hollywood pysty!) sisarteoksena, jossa pohditaan, miten villissä ja vapaassa taloudessa voidaan saada menestyksekkään yrityksen alkupääoma: rikoksella, ihmisiä uhraamalla. (Okei, varmasti on muitakin mahdollisuuksia, monissa paikoissa.)

Adigan teksti on sujuvaa. Samalla se tarjoaa hienoja oivalluksia sekä paljastaa hurjia näkökulmia siihen, mihin suuntaan maailma on menossa ja millainen maailma juuri nyt on. Itä kaikessa kaoottisessa surrealistisuudessaan tarjoaa mitä mainioimman peilin omalle maailmallemme. Lopussa pilkahtaa rahtunen toivoakin.

Mainio kirja. suosittelen isosti!

Likainen rakkaus

Lukupäiväkirjastani.

Ulrika Kärnborg: Myrrha

Viktoriaaninen Englanti oli seksuaalisuuden kieltämisen ja tiukan luokkajaon maailma, jossa nykyisin normaaleina pitämistämme asioista ei (muka?) nähty edes eksplisiittisiä unia. Jonnekin sinne sijoittuu Ulrika Kärnborgin romaani Myrrha.

Teos kertoo todellisten henkilöiden, asianajaja ja kirjailija Arthur Munbyn ja piika Hannah Cullwickin kielletystä rakkaudesta. Suhdetta määritti pitkälle Munbyn lika- ja valtafetisismi. Tätä kautta henkilöitä oli jonkin matkaa mahdollista ymmärtää: kyseessä oli s/m -suhde oman aikansa tapaan. Pidemmän päälle erityisesti Hannahin mielenliikkeet jäivät kuitenkin oudoiksi ja vieraiksi. Osapuolten välinen valta-asetelma ei ollut leikkiä eikä jäänyt petipuuhien tasolle. Mikä sai todellisen orjan, alistetun, pysymään orjuudessaan? Mitä Munby ja Cullwick oikeastaan tavoittelivat?

Ehkä kyseessä oli jonkinlainen viettien sublimoiminen viktoriaaniseen tapaan. Ehkä he eivät siis itsekään tienneet? Tai jos tiesivät, jättää Kärnborg heidän sisäisyytensä hienovaraisesti tulkinnanvaraiseksi, ainakin minulle suurelta osin mysteeriksi. Suhde jää kovin oudoksi.

Olen tietenkin tyytyväinen siitä, että kirja paljastaa ymmärtämättömyyteni ja kuvaa ihmiset osin käsittämättöminä. Samalla teos paljastaa sen, että minäkin olen aivan liiaksi tottunut helposti ymmärrettäviin ja johdonmukaisiin ihmiskuvauksiin. Ikään kuin ihmisten toimet todella olisivat kovin rationaalisesti perusteltuja ja motivaatioiltaan kirkkaita.

Hivenen hämmentävä romaani. Poistun nyt googlailemaan, millaisia tulkintoja muilla siitä on.

Näkemiin.

Lukuvuosi 2009

Numerot, listat ja tilastot ovat kivoja. Ainakin kerran vuodessa. Kuluneena vuonna olen näköjään lukenut 59 kirjaa. (Mukana ei ole lasten- tai nuortenkirjoja.) Tällaisia.
Runoja: 5
Proosaa: 27
Ei-fiktiota: 27
Naisten kirjoittamia: 20
Kotimaisia: 27
Uutuuksia (vuosina 2008-2009 painettuja): 26

Vuoden kohokohtia:

Michel Houellebecq: Mahdollinen saari (Vanhenemistematiikka alkaa jo tässä iässä puhutella. Identiteetin ja muistin, kuoleman ja elämän merkitysten pohdinnat täyttä rautaa.)
Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva (Klassikko ihan aiheesta!)
Mestari Eckhart: Sielun syvyys (Kaikkien saksalaisten idealistien ja sitä kautta myös eksistentialistien äiti.)
Sofi Oksanen: Puhdistus (Rakenteellisesti ja dramaattisesti hieno ja elämyksellinen teos. Ainoana puutteena kovin yksipuolinen ja negatiivinen mieskuva.)
Viktor Pelevin: Viides maailmanvalta (Hauska, älykäs ja siksi erilainen vampyyriromaani.)
Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarha (Ihmiselämän koko traagisuus kompaktissa paketissa.)

Miltä näyttävät teidän tilastonne ja kohokohtanne? Pidättekö kirjaa?

Sekoittuminen

Parin viimeksi lukemani kirjan kanssa on tapahtunut jonkinsorttista sekoittumista tosielämän kanssa. En nyt puhu elämäni keskeisistä teemoista, nehän projisoituvat sujuvasti kirjaan kuin kirjaan ja toisin päin, vaan pienistä konkreettisista yksityiskohdista.

A. S. Byattin Riivausta lukiessani harkitsimme hieman lomamatkaa Gotlantiin. Luin matkatoimistojen sivustoja ja kirjaa rinnakkain, niin että Whitbyn ja Visbyn rannat sekoittuivat surutta keskenään, samoin kuin sekoittuivat Yorkshiren rantakalliot odotettavissa oleviin Lofoottien kallioihin, ja myös fiktiivisen runoilija Ashin hämmentämät atlanttiset levät ja merivuokot olivat pian omien silmieni edessä.

Matkalukemiseksi otin Mikael Niemen Nahkakolon. Vasta junassa tajusin, että mehän ajetaan Pajalan läpi mennen tullen. Yleensä inhoan tuollaisia pieniä maalaiskaupunkeja, mutta tieto siitä, että Pajalassa asuu ainakin yksi huumorintajuinen ihminen, sai paikan näyttämään hieman lämminhenkisemmältä, kuin miltä se muutoin olisi näyttänyt. Kirjan sivuilta myös Luleå, Rutvik ja kaivostoiminta löysivät tiensä aivan lähelle.

Nukkumaan mennessämme Ossi ja minä kävimme lyhyen keskustelun äärettömyydestä ja maailmankaikkeuden synnystä. Luin tiivistelmän keskustelustamme heti aamulla ravintolavaunussa (sivu 52).

Osa Nahkakolon sekoittumisesta oman tilanteeni kanssa selittyy tietenkin sillä, että Niemen avaruusscifiin on ammennettu paljon retkeilystä. Esim. tämmöisiä:

Eräänä päivänä istuin Henningsværissa jöötillä ja huomasin säilykemuonan muuttaneen ulosteeni aivan vieraan hajuiseksi (sivut 38-39). Kiipeilyreissujen pahin pelko on se, että matkakumppanit käytät toistensa hermoille (s.90). Olin varautunut asiaan henkisesti, mutta onneksemme humaani katastrofi ei tällä kertaa toteutunut.

Kotimatkalla keskustelimme tai leppoisasti väittelimme virtuaalimaailmoihin uppoutumisesta ja siitä, miten se riippuvuutena ja eskapismin muotona tulisi arvottaa. Vain viisitoista minuuttia myöhemmin aloin lukea kirjan lukua, joka käsitteli samaa aihetta (s.156-172).

Eihän tämä kaikki sekoittuminen tietenkään mitään tarkoita, mutta täytyy tunnustaa, että viehättävän lisäpotkun se antoi lukemisille.

Jonathan Carroll: Valkoiset omenat

Alku on melkein okei. Se vanha tarina: siinä on tämä perheellinen mies, joka on kuitenkin naisille perso, ja jonka kaksi rakastajarta ikään kuin herättävät henkiin, saavat hänet havahtumaan siihen, ettei hän viime aikoina oikeastaan edes elänyt.

Aika pian kaikki kuitenkin kusahtaa pahan kerran.

Tavasta, jolla Carroll varsin holtittomasti vaihtaa näkökulmahenkilöä, tulee vaikutelma, että kirjailija on lukenut enemmän sarjakuvia ja katsellut elokuvia kuin tutustunut hyvään kirjallisuuteen. Eikä pelkästään siitä. Kirja tuntuu kaiken kaikkiaan rakennetun sen mukaan, miltä se näyttäisi valkokankaalla – tai kuvaruudulla. ”Hei, tietokoneilla voi tehdä nykyään vaikka miten hienoja juttuja. Aatteles vaikka sellaista leijailevaa mosaiikkia. Tää varmaan näyttäisi mageelta:”

Coco osoitti keskeneräistä mosaiikkia. Kaksi uutta palasta putosi siitä.

Turhautuneena Ettrich poimi toisen niistä ja paiskasi sen seinään niin lujaa kuin pystyi. Se pysähtyi ja putosi kauan ennen kuin osui maaliinsa.

Ei näyttäisi. Se olisi valkokankaallakin jotakin niin kulunutta, ja kun kyseessä on kirjallisuus, se on pelkästään jotakin toivottoman turhaa ja ikävää. Valkoiset omenat on sikäli jotakin erityisen surkeaa, että jos nyt elokuvat ovatkin jo suurelta osin latistuneet sisällöttömiksi erikoisefektidemonstraatioiksi, en olisi ikinä toivonut saman tapahtuvan kirjallisuudelle.

Ja pahemmaksi menee, mitä pidemmälle tarina etenee. On antropomorfisoituja universumin voimia. On viiden vuoden säät 20 minuutissa. On norsunmurhaajalapsukaisia. On niinku vähän ideoitu. ”Hanat kaakkoon vaan, pistetään oikein hypereeppiset volkkarit! Hyvältä se silloin kuulostaa, vaikkei osaisikaan soittaa.” Mutta kun ei kuulosta.

Toki Valkoiset omenat voidaan lukea ihmisen kamppailuna identiteetin pirstovaa järjettömyyttä vastaan, minuuden ja jatkuvuuden etsimisenä muist(o)ista ja niin edelleen. Ja toki siellä täällä oli joitain ihan kivoja oivalluksiakin kaiken liibalaaban seassa. Mutta kun homma on toteutettu näemmä jokseenkin vailla tyyli- tai rakennetajua, niin en tykkää. Iso pettymys kaikkien ylistävien lievesitaattien jälkeen.

Lukupäiväkirjani Puhdistus

Tunnustan: karttelin Sofi Oksasen kirjoja pitkään pelkästään hänen valokuviensa vuoksi. Niistä oli syntynyt jokseenkin ynseä ja ulkoinen vaikutelma, ja niin se vain on, ettei ynseä ja ulkoinen vaikutelma ole omiaan herättämään kiinnostustani siihen, mitä ihminen ajattelee. Tämä on tietenkin eräänlainen ad hominem -virhe, joka vieläpä rakentuu toiselle virheelle, sille, että ensin sotketaan julkinen kuva kirjoittajaan. Puhdistus ei joka tapauksessa ole sen paremmin ynseä kuin ulkoinenkaan kirja vaan tulee lähelle ja menee sisälle.

Yhdessä suhteessa Puhdistus toki täytti Oksasen julkisuuskuvan synnyttämät odotukset: kirja ei ole hauska, ei iloinen, vaan enemmänkin angstia tursuava. Mutta mielenkiintoinen se on, niin rakenteellisesti kuin Viron historian kuvauksenakin. En jaksa höpöttää sitä, minkä luultavasti kaikki muut jo ovat höpöttäneet, joten tyydyn nyt esittämään kaksi huomiotani kerronnasta.

1) Jos teoksen tiivistää kahteen sanaan, ne ovat: luurankoja komerossa. Molemmissa merkityksissään. Juuri tähän kuvaan tai sanontaan kulminoituu Puhdistuksen erityinen rakenteellis-symbolinen nerokkuus. En ala purkaa kielikuvaa tämän enempää. Purkakaa itse, siinä se on.

2) Se, että teos on kirjoitettu alun perin näytelmäksi, paistaa kirjan tapahtumien avaruudellisista ratkaisuista. Kaikki keskeinen tapahtuu suljetuissa sisätiloissa: tuvassa, vintillä, komerossa, raatihuoneen kellarissa. Kaikenlainen siirtyminen tilasta toiseen jää Zaran pakomatkaa lukuunottamatta lähes kokonaan kerronnan ulkopuolelle. Tämä luo kirjaan aivan omanlaisensa, hivenen vinksahtaneen tunnelman, joka tukee hienosti romaanin muutenkin introverttia maailmaa.

Tykkäsin. Aika paljon.

Huudin suuran selitys

Olen lueskellut Koraania, tai oikeastaan suomenkielistä selitysteosta (suom. Jussi Aro, Armas Salonen, Knut Tallqvist, WSOY, 1957, 2001). Huh huh. Jos joskus pääsen kirjan loppuun asti, niin pidän sitä melkoisena työvoittona. Huudin suurassa oli kyllä viehättävä kohta, siinä puhuttiin Lootin perheestä ja kaupungin tuhoutumisesta. Kuvaus oli surrealistisempi ja runollisempi kuin Raamatussa. Siis parempi. Mielikuvitukseni alkoi laukata:

.

Gabriel: ”… ja annoimme sen päälle sataa rivittäin tulikiviä…”

Muhammed: ”Ai mitä? Sanoitko, että tiilikiviä?”

Gabriel: ”Tulikiviä.”

Muhammed: ”Niinhän minä sanoinkin, tiilikiviä.”

Gabriel: ”Ei ei! Tulikiveä! Tulisia kiviä.”

Muhammed: ”Aha. Okei. Laitan tähän että tiiliskiviä.”

.

Silloin tällöin

Eilen: Luin pitkästä aikaa Nikomakhoksen etiikkaa. En ollutkaan huomannut, että eräs kirjallisuuden historian tunnetuimmista romaanin avauslauseista on melkein suora laina antiikista. Näin siis Aristoteles:

Yhdenlaisia ovat hyvät, huonot monenlaisia.

.

Nyt: Tarkistin juuri Ruoalla ei saa leikkiä -taittovedoksen. Olen innoissani. Odottakaapas vain!


Pari päivää sitten: Luin Ray Bradburyn esseekokoelman Zen sanataiteessa, ja tietyin varauksin uskallan suositella kirjaa muillekin kirjoittamisen harjoittajille. Bradbury on tosin innostavampi omasta tuotannostaan kertoessaan kuin silloin, kun esittää yleisiä ohjeita siitä, miten kaikkien tulisi kirjoittaa. Jälkimmäisessä puuhassa hän suorastaan ärsyttää. (Miten mies voi esimerkiksi katsoa avantgardea viistoon, kun itse käyttää selkeän modernia sana-assosiaatiometodia kirjoittamisessaan ja on muutenkin ilmiselvä surrealisti?) Joka tapauksessa tuli sellainen olo, että pitääpä palata hänen kaunokirjallisen tuotantonsa pariin. Siitä on jo varmaan parikymmentä vuotta, kun viimeksi olen Bradburya lukenut.

Vielä aiemmin: Rosa Liksomin Reitari ilahdutti minua kovasti. Kieli. Silmille hyppimätön huumori. Pohjoinen hulluus.  Elämäkertaromaani oikeasta ihmisestä on mahdollista kirjoittaa näinkin, tyylillä, ilman että kenenkään tarvitsee ruveta voihkimaan, että onko tämä nyt sitten dokumentaarinen teos vai fiktiota.

Kaukana tulevaisuudessa: Kuka tietää?