Kategoria: Elämääni

Jälkisanat

Oli ja meni. Lauantai, se uusälytön illanvietto.

Vielä viisi minuuttia ennen ohjelman alkamista pelkäsin noin kymmentä eri katastrofia, jotka saattaisivat johtaa siihen, ettei kenelläkään olisi hauskaa. Mutta kun kone käynnistyi, pyöri se loppuun asti jokseenkin suunnitellulla tavalla. Hauskaa oli ja tietenkin voimauttavaa. Iso kiitos kaikille, niin esiintyjille, taustavaikuttajille kuin vieraillekin!

Kommentoitua:

”Yllättävän laadukasta ohjelmaa!”

”Kummallisin tilaisuus, jossa olen ollut.”

”Inspiroivaa. Pisti ajatuksia liikkeelle.”

”Koska te järjestätte tällaista seuraavan kerran? Mä tulen ehdottomasti paikalle.”

”Jotkut jutut menivät kyllä yli hilseen.”

P.S. Jos jollakulla sattuu olemaan tapahtumasta kuvia tai muita tallenteita, olen niistä hyvin kiinnostunut.

Keskustelu

Tyttö ja hänen isänsä istuvat linja-autossa.

TYTTÖ: Miksi tuossa työmaalla on meri?
ISÄ: Ei se ole meri. Se on lätäkkö.
TYTTÖ: Järvi.
ISÄ: Lätäkkö.
TYTTÖ: Järvi.
ISÄ: Lätäkkö.
TYTTÖ: Järvi.
ISÄ: Lätäkkö.
TYTTÖ: Järvi.
ISÄ: Lätäkkö.
TYTTÖ: Järvi.
ISÄ: Lätäkkö.
TYTTÖ: Joki.
ISÄ: Lätäkkö.
TYTTÖ: Oja. Ei lätäkkö voi olla noin iso.
BUSSIKUSKI: Mitä luulette… Saisikohan tuosta järvestä kalaa?
TYTTÖ: Joo.

Messutusta mussutusta

Torstai

Ei pienintäkään mielenkiintoa lähteä messuille. Joutuuhan sinne joka tapauksessa sunnuntaina. Paitsi että tietenkin voisi lähteä Tavastialle kuuntelemaan Nyrok Dollsia. En lähde.

Perjantai

Iltapäivä kääntyy illaksi. Alkaa keskenkasvuisella tavalla tuntua siltä, että bileet ovat jossakin muualla. Pasilassa. Kaikki ovat siellä, paitsi minä. Lähteäkö baanalle vai ei? Kotona viettelee vaimo. En lähde.

Lauantai

Lähden.

Käyn kuuntelemassa ja pikaisesti moikkaamassa Arvia.

Ostan kolme kirjaa: kaksi kappaletta Daniil Harmsin Perinpohjaista tutkimusta sekä Leevi Lehdon esseekokoelman.
Sitten lounaalle.

Vieraan talon toimittaja tunnistaa minut nimilappuni perusteella ja esittää kirjaehdotuksen. Olen otettu: harvoin tämä näin päin menee. Joo-o. Miksikä ei.

Pöytään istuu Rauhalan Anssi ja joku, jonka nimeä en muista. Puhumme muun muassa Cthulhu-aiheisesta pikkulasten kuvakirjasta, jota Anssi minulle kaikessa rauhassa kuvittaa, sekä ranskasta kääntämisestä. Saan kuulla, että Antti Nylén on samoilla apajilla kanssani. Tästä lisää myöhemmin.

Tatun ja Patun vanhemmat liittyvät kustannustoimittajineen seuraamme. Sovimme iltariennoista.

Käyn Kumpulassa Ossin ja Oden kanssa kiipeilemässä.

Illalla meitä on monta. Antiokia Atabarin meze-lautanen on aina yhtä herkullinen. Lämmin ruoka ihan okei.

Mia: Mikä tämä on?
Sami: Lusikka. Eksoottisia asioita näissä etnisissä ravintoloissa.

Minä (lapselle): Katso, miten raki muuttaa väriä, kun siihen kaataa vettä.
Sami: Milloin se väri muuttuu?
Minä: Se muuttui jo. Valkoiseksi.
Sami: Ai… Mä olen vähän pettynyt, odotin punaista.

Vesi maistuu omituiselta.

Sunnuntai

Ruokamessuilla on sveitsiläinen maahantuoja. Karhunlaukkapestoa hän ei vielä tuo, mutta ehkä joskus, jos maahantuonti laajenee. Uudelle tuotteelle markkinoiden luominen on iso työ. Mutta kyllä sitä nytkin voi hänen kauttaan tilata, jos ottaa ison annoksen. Puhutaan kiloista. Hmmm… saisikohan tänne jotenkin perustettua semmoisen hämärän karhunlaukkaringin?

Ja sitten lavalle. Leena Erkkilän tajuan vasta alkupalaverin aikana lapsuudestani tutuksi. Tekstiilitöiden opettaja luki meille Kukkutimurusia, kun olin kolmannella luokalla. Katri Tapola on hyvä haastattelija, kysymykset antavat mahdollisuuden syvällisyyksiin. Sen puolen hoitaa Leena. Minua jännittää yleisön edessä sen verran, että turvaudun valmiisiin fraaseihin. Mutta kai se ihan kivasti meni.

Johannes Knektman saa kasvot. Ne ovat erilaiset kuin mitä olin kirjoitusten perusteella kuvitellut. Niin on lähes poikkeuksetta, ja joka kerta hämmästyn yhtä paljon.

Olut maistuu omituiselta.

Se, mistä me Tuukan (se kähäräpäinen runoilija) kanssa puhuimme, oli järkevän, loogisen empirismin hengessä falsifioituvan runouden metodi. Idea heitettiin joskus kauan sitten ilmaan YRL:n sivuilla. Heittäjälle, Jouni Tikkaselle, se taisi olla pelkkä vitsi, mutta kannattaisi kyllä miettiä, mitä menee heittelemään. Me toteutamme sen. Esitys on kuultavissa uusälyttömässä illassamme lauantaina 8.11. (Ks. keikkakalenteri). Vapaa pääsy.

Illallisen syömme Johannalla.

Bussipysäkin ja kodin väliltä lapseni laskee 102 kastematoa!

Yötöitä satukokoelman parissa

Tapasin illalla kustannustoimittajani – karaoketähden – ja väänsin hänen kanssaan kättä baarissa. Metodinen oivallus: huppeli on hyvä tila editoida tekstiä. Pystyy tekemään epähumaaneja teloituksia, joihin ei selvin päin kykenisi.

Mutta kaikki ei ole vielä selvää. Aamuyöllä heräsin pohtimaan pikkuisteni kohtaloa. Missä järjestyksessä ja millaisina osastoina heidät on marssitettava kentälle, ja keitä on vielä suljettava komeroon – mahdollisesti ikuisiksi ajoiksi – jotta paraati näyttäisi olevan hyvässä muodossa, rivit suorassa?

Sophien valinta.

Kill your darlings.

Tulkituksi tulemisesta

Eilen olin paikan päällä, kun Diogenes (Johannes Kärkkäinen) ja Antisthenes (Olav Tirkkonen) harjoittelivat kirjoittamani ja Viertiön Jannen säveltämän kamarioopperan (ks. keikkakalenteri) ensimmäistä näytöstä.

Siitä tulee monin verroin upeampi juttu, kuin mitä librettoa kyhätessäni osasin kuvitella.

Jälleen kerran tuli se tuntu, että kirjallisen harrastukseni huippuhetket ovat olleet niitä, joiden kuluessa joku toinen on esittänyt sovituksensa tai näkemyksensä tekstistäni. En nyt tarkoita kritiikkejä vaan esimerkiksi sitä, miten olen ensimmäistä kertaa nähnyt kuvitukset kirjoihin Minä en laske kymmeneen! ja Mummon kone -kuvitukset. Tai sitä, miten Sami Toivosen ja Aino Havukaisen ohjaamana esitimme shakespearilaisen näytelmäni nimeltä Kauko IV.

Vasta toisen tulkitsemana teksti todella herää eloon, ja tulkitsijan ottamat taiteelliset vapaudet ovat aivan erityistä herkkua.

Kohtaamisia lukijain kanssa

Takana on kolmen päivän keikkaputki, kouluvierailut Espoossa ja Mäntsälässä. Jälleen kerran täytyy todeta, että lukijakunnan kohtaaminen on tämän homman suola ja että lapset ovat kyllä mainioita.

Tavallisesti saan kirjoistani kovin vähän palautetta: muutaman kritiikin ja tietysti jonkin verran kavereiden kehuja. Ja sitten ne myyntiluvut, joita kertomalla kustannustoimittajat aina muistuttavat siitä, mikä on todellinen paikkani kustantajan tallissa.

Tuolta pohjalta sitä sitten välillä epäilee koko toimintansa merkitystä. Lukeeko kukaan kirjojani? Miksei lue? Ovatko ne ne ehkä hiukan huonoja, tai jotain? Vai eikö minua vain ymmärretä?

Mutta sitten pääsee vierailemaan sellaisissa kouluissa, joissa tuotantooni on tutustuttu ennakolta. Lapsille on luettu jotain, tai he ovat lukeneet itse. Ja sitten tulee pyyntöjä, jotka koskevat juuri niitä kirjoja, joista on jäänyt epävarmin olo.

”Voisitko sinä lukea sen kirjan, missä se isä selittelee niitä kummallisia juttuja?”
”Lue sitä Kalavaletta, se on niin hyvä!”
”Joo! Lue Kalavaletta!”

Tämä on ehkä ilahduttavinta palautetta, mitä voi saada: hehän haluavat kuulla jotakin kirjoittamaani uudelleen!

Muutenkin tuo, että yleisö toivoo luentaa, on jotenkin erinomaisen kohdallaan: lapset eivät halua pelkästään kirjailijaa. He haluavat kirjallisuutta.

Nyt taas jaksaa.
Ja vähän aikaa pystyy jälleen uskomaan siihen, mitä on yrittänyt itselleen selittää: se, että kirja ei aina näytä löytävän lukijoitaan, ei aina tarkoita sitä, että vika olisi itse kirjassa. Vika voi todellakin olla jossain ihan muualla.

Messuamista

Vaikka Turun kirjamessut ovatkin pienempi ja viihtyisämpi tapahtuma kuin Helsingin, on näyttelyhulina vähän liikaa minun makuuni. Messuhallien tarjontaan jaksoin tutustua ehkä kymmenen minuutin läpimarssin verran, minkä jälkeen olikin jo ihan pakko istahtaa nauttimaan virvokkeita Annen kanssa. En ollut tiennyt, että äitiyden aiheuttamat muutokset sisäerityksessä voivat vaikuttaa näinkin, mutta hänen tukkansa väri oli muuttunut ihan kokonaan. Hoidin hommat joten kuten, hengailin Nuorisokirjailijain osastolla punkkari-Kirstin ja Anun kanssa juttelemassa, ja lähdin sitten kaupungille.

Nyt vähän harmittaa se messutarjontaan tutustumattomuuteni. Siellähän olisi ollut dada- ja avantgardeosastokin.

Kaupungin keskustassa matkustin Johannan kanssa ulkomaille. Kovin tarkasti emme kyenneet sijoittamaan itseämme maailmankartalle, mutta ulkomailla joka tapauksessa oltiin. Varsin suositeltava kohde ja erinomainen ruoka.

Aterioituamme suunnistimme Vanhaan apteekkiin, joka oli pullollaan kirjallisia tuttuja (Vaiko sittenkin: ”tuopillaan”? toim. huom.). Juuri illanviettomeininki tekee Turun messuista aina aivan erityisen ja juhlallisen tapahtuman, jonne lähtee mielellään.

Kotiin päin irtauduin jo ennen puolta yötä, mikä olisi aivan järkevä aika, jos kaikki olisi tapahtunut Helsingissä. Mutta Turku! Olisi ehkä pitänyt ajatella, että kotimatkaan menisi yli kolme tuntia. Tänään onkin taas ollut himpun verran väsähtänyt olo.

Mitä minulle kuuluu?

Päiväkirjamerkintä näin uuden blogin alkajaisiksi.

Absurdi Ruoalla ei saa leikkiä -faabelikokoelmani on siinä vaiheessa, että sen markkinointitekstejä kirjoitetaan jo. Kuvittajaksi on tulossa vanha kunnon Martti Ruokonen, oikea mies oikeassa paikassa.

Romaanikäsikirjoitukseni ensimmäinen versio on nyt valmis eli sellaisessa kunnossa, että kehtaan antaa sen luottolukijoideni käsiin. Heiltä saan ehkä palautetta, jonka perusteella teen muutoksia, ja sitten joskus, kenties puolen vuoden päästä, alan tarjota juttua kustannettavaksi.

Tänään tapaan Jannen Uusälytöntä! -illanvieton suunnittelun merkeissä.

Huomenna esiinnyn Turun kirjamessuilla.

Ensi viikolla minua odottavat kolme kouluvierailua sekä Kirjailijaliiton kokous. (Vai odottavatko? Eikö odottaminen ole intentionaalista toimintaa? Miten vierailu tai kokous voivat odottaa yhtään ketään?)

Siinähän sitä jo onkin tekemistä.