Rakkaus – Jukka Laajarinne

Dionyysinen tanssi Elina Hirvosen Rakkauksien lokikirjassa

Elina Hirvosen Rakkauksien lokikirja on täynnä kertomuksia rakkauksista, niin kertojan kuin hänen tuttaviensa ja ystäviensäkin. Useimmat kirjan rakkauksista nimeäisin tarkemmin rakastumisiksi. Kysymys on ennemminkin rakkaussuhteen alkuvaiheen tai pitkien etäisyyden varassa elävistä ja kuolevista unelmista ja suurista tunteista kuin ajan patinoimasta ja arjessa koetellusta läheisyydestä.

Hän muisti haaveet, joiden kanssa oli elänyt vuosia, oman todellisuutensa rinnalla kuvitellut todellisuudet, joissa he kaksi olisivat yhdessä, ja joissa yhteenkuuluvuus ei olisi vain tunne, vaan elämää.

Hän sanoo, että haluaisi eniten maailmassa yksiavioisen romanttisen suhteen ihmisen kanssa, joka rakastaisi häntä ja näkisi hänet sellaisena kuin hän on.

Romanttinen rakkaus roihuaa ennen kaikkea kahdenlaisissa tilanteissa.

Silloin, kun se ei pääse toteutumaan. Kohde on jossakin etäällä tai muuten tavoittamattomissa.

Hän kertoi rakastavansa naista, jota ei voinut saada. Nainen oli rakastunut toiseen, mutta mies ei pystynyt ajattelemaan ketään muuta.

Tai silloin, kun rakastavaiset eivät vielä tunne toisiaan. Silloin he tulevat kyllä nähdyiksi – mutta harhakuvina ja illuusioina.

Romantiikka elää rakkauden lisäksi myös sellaisissa ilmiöissä kuin uskonto tai kaukokaipuu. Molemmissa on kysymys unelmoinnista. Rakkauksien lokikirjan kertojassa ilmenee jo nuorena muistiin merkitty halu elää ”liikkuvassa välineessä matkalla paikkaan, jota ei vielä tunne.”

Halusin elää sen päivän ja seuraavat kolmekymmentä päivää, jolloin saisin herätä jokaiseen aamuun tuntemattomassa paikassa, kaukana omasta elämästäni.

”Kaukana omasta elämästään” oleminen toteuttaa kirjassa siteerattuja Claes Andersonin sanoja: ”Elämämme tehtävä on toteuttaa olemassaolomme tarkoitus, joka on katoaminen.”

Romantikon halu tulla rakastetuksi ja nähdyksi sellaisena kuin on, onkin kenties halu olla – ei todellinen itsensä vaan – se illuusio, jonka rakastunut näkee. Tai ehkä poissaoleva, jota rakastetaan. Kun vastarakastuneet sulkeutuvat hotellihuoneeseen, muuta maailmaa ei ole. Ei ole sitä elämää, sitä todellista minää, jota he ovat. He ovat kadonneita toisiinsa.

Kertoja muistelee Sambiassa järjestettyjä juhlia:

Kerran kaikki juhlavieraat olivat vetäneet kasvoilleen George W. Bush -naamarit. […] Kipinät sinkoilivat yöhön, vieraat tanssivat toisissaan kiinni kakkupalat käsissään ja Bush-naamarit otsalle nostettuna, ja kun soitin OutKastia, ihmiset tarttuivat toisiaan vyötäisiltä ja muodostivat koko puutarhan kiertävän tanssivan letkan. […] Laitoin seuraavan kappaleen jonoon, laskin pahvinaamarin kasvoilleni ja liityin toisilleen tuntemattomissa maailmoissa kasvaneiden ihmisten tanssiin.

Soitetun kappaleen lyriikat käsittelevät yllä käsittelemääni romantiikan jännitteisyyttä. Naamiotanssi on jäänyt kertojan mieleen yhteyden kokemuksena:

Ajattelin tynnyrigrillin, saunan, mangopuiden ja avokadopensaiden välissä puikkelehtinutta ihmisletkaa, jossa hyppiessäni olin kokenut ihmisten välisten rajojen ylittyvän tavalla, jota en ole sen jälkeen saanut kokea.

Afrikan yössä tulen ympärillä hyppivät naamioituneet tanssijat… Tämä voisi olla uskonnollisten menojen kuva. Eikä ainoastaan Afrikassa. Naamiotanssirituaaleja on harjoitettu ja harjoitetaan Aasiassa, Polynesiassa, Etelä- ja Pohjois-Amerikassa, Grönlannissa – ja eri puolilla Eurooppaa.

Kuluttava elämä näkyy viininjumalan kasvoilla.

Öinen tanssi kuului esimerkiksi viinin ja ekstaasin jumala Dionysoksen palvontamenoihin. Diponysoksen mysteerien perustalle kehittyi sittemmin attikalainen naamioteatteri, tragedian taide. Dionysoksessa henkilöityi monia edellä kuvailemiani, myöhemmin romantiikkaan liittyneitä piirteitä.

Ensinnäkin: hän oli ek-staasin jumala. Poissa paikaltaan olemisen jumala. Vaikka arkeologinen aineisto viittaa siihen, että Dionysos oli yksi olympolaisen pantheonin vanhimmista jumalista, kreikkalaiset näkivät hurmoksellisen tanssin mielellään barbaarisena, ulkomaisena. Rummut keksineen Dionysoksen kerrottiin tulleen Aasiasta ja nousseen viimeisenä Olympoksen jumalten joukkoon. Hän oli joka tapauksessa pitkänmatkalainen, vaeltaja. Toisekseen dionyysinen ekstaasi oli rajattomuutta: hänen eläinten nahkoihin pukeutuneet kulttilaisensa kokivat (kenties viininhuuruista) rajat rikkovaa, yhteiskuntaluokat sivuuttavaa ykseyttä, ja riivauksen aikana murtuivat myös jumalan, ihmisen ja eläinten väliset erottelut. Ja mitä harhaisiin illuusioihin tulee, ainakin Euripideen Bakkhantit-näytelmässä hän ajaa pariinkin otteeseen ihmisiä sellaisen hulluuden valtaan, jossa nämä näkevät toisia joinakin muina, kuin mitä nämä todella ovat.

Kun Rakkauksien lokikirjassa puhutaan tanssista, puhutaan useimmiten jostakin dionyysisestä: rajojen, karun todellisuuden ja minuuden katoamisesta.

Tangotunti vie kertojaminän Itä-Pasilasta Argentiinaan:

Vaikka askelemme ovat kömpelöt ja taivas t<anssisalin ikkunan takana harmaa, olemme tunnin ajan intohimoisia seikkailijoita Buenos Airesin yössä, jossa saattaa ennen aamua tapahtua mitä tahansa.

Toisen todellisuuden – tai illuusion – luomisesta puhuu irakilainen mies, joka salaa unelmoi tanssikoulun perustamisesta Bagdadiin:

”Rakastan tanssimista, mutta täällä tanssille ei ole juurikaan paikkoja. Ajattele miten ihanaa olisi, kun eritaustaiset lapset voisivat tanssiessaan hetkeksi unohtaa sotilaat, tarkastuspisteet, pommi-iskut ja koko sen jatkuvan pelon ja epävarmuuden, mitä elämä tässä kaupungissa on täynnä.”

Vapun aattona kertoja pukeutuu pandaksi, kuin bakkhantit vuohennahkoihin:

Olen kulkenut pandana läpi läpi kaupungin […]. Ajattelen, että valtava, väljä ja pehmeä pandapuku suojaa minua kintereilläni roikkuvalta apeudelta. Vappujuhlissa saattaisin jaksaa jopa tanssia, kun takapuolessani heiluisi lyhyt musta häntä. Ja jos nukahtaisin juhliin, olisin pandana niin söpö ja pehmeä, että joku saattaisi jäädä silittämään minua.

Naamiotanssiin kadotessaan ihminen on aito. Silloin hänet voi nähdä sellaisena kuin hän todella on. Aukeaa yhteyden mahdollisuus.

Kirjoittaminen rakkaus

Silloin tällöin kirjan kirjoittamista verrataan rakastumiseen. Viimeksi törmäsin vertaukseen Joël Dicker-sitaatissa: ”Kirjan kirjoittaminen on samanlaista kuin rakastuminen: se saattaa satuttaa pahasti.”

Rakastumispuolen ymmärrän metaforasta, mutta metaforaa en. Onneton rakkaus on kipeä juttu. Mutta entä kirjoittaminen? Ei ikinä! Kirjoittaminen ei tee kipeää, vaikka se voi joskus olla vaikeaa. Keskeneräisen tekstin kanssa olen yksin, se on osa minua. Se ei katso minua kuvaruudulta, ei petä, ei ymmärrä minua väärin, ei ala sekoilla eikä jätä minua. En ole sille mitään velkaa, en ole sille mistään vastuussa. Itselleni vain.

Intohimoinen suhteeni keskeneräiseen tekstiin kyllä on. Jaksan puhua siitä ystävilleni. On jännittävää tutustua tekeillä olevaan kirjaan, kun se paljastaa minulle salaisuuksiaan. Siitä on vaikea pysyä erossa silloin. Uudelleenkirjoittamisen vaiheessa, kun arki ja toisto alkavat tulla mukaan suhteeseen – me olemme tässä samassa tilanteessa taas! –, alan tuntea sitä kohtaan pientä tyytymättömyyttä. Joku, ehkä kustannustoimittaja, sanoo jotakin, mikä saa minut näkemään rakkaan tekstini hieman vajavaisena. En ole tyytyväinen. Huomaan yhtäkkiä, että haluan kirjan muuttuvan, ihan vähän vain mutta toisenlaiseksi kuitenkin. Siitä se alkaa, toisen muuttaminen. Aivan vaivihkaa siinä alkaa unelmoida ihan muiden tekstien kirjoittamisesta, ja siellähän niitä onkin, tulevien mahdollisten teosten viettelyksiä.

Jossain vaiheessa kaikki on ohi. Toisin kuin rakkaudessa, kirjoittamisessa on helppo päästää irti. Puhun nyt tietenkin vain itsestäni. Jotkut palaavat muokkaamaan teoksiaan yhä uudelleen, vuosienkin jälkeen. Yhteiset vuodet vain ovat takana. ”Meillä oli kivaa, mutta, tuota, minulla on nyt toinen teksti, ja sinunkin kanssasi tämä on viime aikoina tuntunut ihan työltä.” Ei pienintäkään eroamisen tuskaa. Internetissä kuitenkin tulee välillä vähän stalkkailtua/googlailtua. Mitähän sille nykyään kuuluu? Onkohan sillä (toivottavasti!) uusia rakastajia?

Sen jälkeen, kun Pinnan alla pimeä lähti elämään omaa elämäänsä, sillä on ollut esimerkiksi tällaisia ihmissuhteita:

”Laajarinteen romaanissa on spekulatiivisen fiktion juonne, mutta sen fantasiaelementit ovat oikeasti pelottavia.” (Marko Hautala)

”Pinnan alla pimeä lienee kirjakeväämme omintakeisimpia ja kylmäpäisen kiehtovimpia teoksia.” (Jani Saxell, Parnasso)

”Makrotasolla tarkastellen Laajarinne on luonut kriittisen ajankuvan. Teoksessa on hämmästyttävän paljon yhteyksiä nykypäivään.” (Anne Haikola, Nousu)

”Päähenkilön ammatillinen osaaminenkin taitaa olla mielikuvituksen tuotetta.” (Taina J, Kaksi sivullista)

”Pinnan alla pimeä on sopivalla tavalla haastava, älykäs ja samaistuttava kirja. Se muistuttaa ihmisiä siitä, että vaikka jokin asia on jäänyt taakse, se ei välttämättä ole lakannut olemasta.” (Shimo Suntila, Tähtivaeltaja)

”Viihdyttävä kerronta yhdistyy korkeakirjalliseen, temaattisesti rikkaaseen sisältöön.” (Artemis Kelosaari, Kritiikki)

”Jukka Laajarinne on kirjoittanut teoksen, jossa kutakuinkin kaikki on oudosti kohdallaan.” (Harri Erkki, Portti)

”Laajarinteen romaanista avautuu äkkiä muitakin kerroksia. Toki ne viittaavat Carl Jungin psykologisiin teorioihin ja dystooppisen tieteiskirjallisuuden klassikoihin, mutta moninaisen aineiston yhdistelmä on Laajarinnettä itseään ja materiaali on oikein pätevästi järjestelty.” (Kauppalehti)

”Uutuuskin on tieteistarina, vaikka sitä markkinoidaan psykologisena trillerinä. Kirja muistuttaa hieman puolalaisen scifi-mestarin Stanislaw Lemin teoksia.” (Pertti Avola, Helsingin sanomat)

”Romaani on jännittävä kokeilu asetelmasta, jossa aine on alisteinen hengelle ja ruumis sielulle.” (Helena Miettinen, Savon Sanomat)

”Pinnan alla pimeää on kutsuttu psykologiseksi trilleriksi, mutta tämän mainoslauseen ei kannata antaa hämätä. Kyse on paljon enemmästä.” (Omppu Martin, Reader, why did I marry him?)

”Oletko valmis venyttämään tietoisuuden ja todellisuuden rajoja – tai käsitystäsi niistä? Sukella rohkeasti suoraan pinnan alle!” (Suketus, Eniten minua kiinnostaa tie)

”Pinnan alla pimeä on omituinen kirja. Se sisältää paljon kummallista ja kysymyksiä herättävää aineistoa. Tarinan omituisuus ja epämääräisyys viehättävät.” (Mikko Saari, Kirjavinkit)

”Uhan tuntu, jopa kauhu pirskahtelee voimakkaastikin pintaan.” (Annika Kivi, Rakkaudesta kirjoihin)

”Voi olla, että kirjan tarkoituksena oli juuri se, että lukija saa analysoida, purkaa kirjaa mielessään kuin aivopähkinää, mutta minulle tämä ei avautunut, enkä halunnut etsiä sanakirjaa lukemisen aikana ja suomentaa jatkuvasti.” (Marika, Usva)

Miten Raakeliin rakastutaan

serkkuni-raakel Olen hiljattain käynnistyneen kirjaprojektini vuoksi lueskellut jonkin verran kaikenlaista kartanokirjallisuutta ja goottilaisehkoa romantiikkaa. Joulun pyhinä palasin Daphne du Maurierin pariin. Lapsena luin häneltä jotain kauhua, Linnut ainakin, mutta silloin olin varmaan liian keskenkasvuinen vaikuttuakseni. Tällä kertaa vuorossa oli Serkkuni Raakel (My Cousin Rachel, 1951).

Nostan romaanista esiin vain yhden piirteen – yritän vähän madaltaa blogauskynnystäni –, tavan jolla du Maurier kuvaa rakastumista.

Kertoja Filip (alkuteoksessa Philip. Kyllikki Mäntylän nimet kotouttava käännös vuodelta 1952 tuntuu nykyään vähän omituiselta) muodostaa vähien ennakkotietojen perusteella serkustaan Raakelista erilaisia epämiellyttäviä mielikuvia. Raakelin saavuttua aateliskartanoon pitkäksi venyvälle vierailulle mielikuvat saavat kyytiä. Ja tässä du Maurier ei ole ainoastaan hyvä vaan mestarillinen. Serkkuni Raakel on kenties psykologisesti tai oikeastaan fenomenologisesti tarkkanäköisin rakastumiskuvaus, jonka olen lukenut.

Kertoja kuvaa tapahtumia tarkasti ja totuudenmukaisesti:

Raakelin ilmeet ovat eloisia ja kiinnostavia: Hän kääntyi katsomaan minua ja hänen suunsa värisi naurusta, vaikka hänen silmänsä olivat juhlalliset.

Raakel kohtelee palvelusväkeä ystävällisesti ja arvostaen. Katkelma dialogista puutarhurin kanssa esimerkiksi näyttää tältä:
– Luulin aina osaavani ammattini, mutta rouva Ashley tietää enemmän puutarhanhoidosta kuin minä koskaan tulen tietämään. Hän saa minut tuntemaan itseni aivan oppimattomaksi.
– Loruja, Tamlyn, sanoi Raakel serkkuni, – minä tiedän vain puista ja pensaista. Mitä taas tulee hedelmiin – minulla ei ole pienintäkään aavistusta esimerkiksi miten persikoita kasvatetaan. Ja muistakaa, te ette ole näyttänyt minulle vielä kasvihuonetta. Teidän pitää tehdä se huomenna.

Koirat luottavat naiseen ja alkavat seurata tätä kaikkialle.

Ja niin edelleen. Philip ei kuvaile tunteitaan. Hän kuvailee Raakelia. Kerronta poimii naisesta kaikenlaista kaunista ja ihastuttavaa – ja tekee sen enimmäkseen reflektoimatta. Filip ei kerro ihastuneensa naisessa tähän ja tähän, vaan näyttää tämän sellaisena kuin itsekin näkee, valikoivalla katseella mutta alleviivaamatta. Yllä olevien tekstikatkelmien johdannot ovat minun, Filip ei vastaavia tulkintoja tee.

Tragediahan siitä seuraa, ja myös huonot merkit ovat näkyvillä alusta asti. Loppukin on häiritsevä, ja täyttää sen tavoitteen, jonka kirjailija on itselleen asettanut: että hänen teoksensa jäisivät kummittelemaan lukijan mieleen vielä lukemisen jälkeenki. Mutta ei siitä sen enempää. Olennaista on kuitenkin tämä: en muista koskaan lukeneeni yhtä upeaa kuvausta siitä, miten rakastuvan ihmisen mieli toimii. Nyt hyllyssäni odottaakin iso nippu lisää du Maurierin kirjoja. Odotan niiltä paljon.

Rakkaus ei ole tunne

Luin hiljattain Emily Brontën Humisevan harjun. Romaani osoittautui viehättävän brutaaliksi kertomukseksi yorkshirelaisten hillbillyjen ihmissuhteista – ja yllätti minut täysin. Kirjasta puhutaan usein rakkausromaanina, ja sellaisena se ei kerta kaikkiaan vastannut ennakko-odotuksiani.

Cathyn ja Heathcliffin välinen suhde alkaa lempeänä hyväntahtoisena rakkautena, joka väärinkäsitysten ja strategisten valintojen vuoksi kääntyy katkeraksi ties-miksi, johon sisältyy kostonhimoa, kiihkeää halua ja kaipuuta, ja joka liittyvä tuhoisa sitoumus ulottuu jopa kuoleman tuolle puolen. Ensimmäinen reaktioni oli: Tämä ei ole rakkaus- vaan vihatarina. Juuri mikään päähenkilöiden toiminnassa tai tunne-elämässä ei vastaa käsityksiäni rakkaudesta. Sillä eikö rakkaus ytimeltään ole sitoutunutta tahtoa elää niin, että rakastettu voi mahdollisimman hyvin? Eikö romaani kerro ennemminkin Heathcliffin tarpeesta tulla rakastetuksi ja tuon tarpeen tyydyttämättä jäämisen aiheuttamasta vihasta? Miten usein me sekoitammekaan rakkauden tarpeen itse rakkauteen!

Ajauduin kuitenkin jatkopohdintoihin. Mistä puhumme, kun puhumme rakkaudesta? Ensireaktioni heijasteli erinäisiä agapen piirteitä, tiettyä pyyteettömyyttä ja hyväntahtoisuutta. Mutta Humisevan harjun intohimo olikin luonteeltaan eroottista, eikä eros ole koskaan pyyteetön. Eros on halua, jonka hulluksitekevyyttä on pelätty ja kunnioitettu niin pitkään kuin siitä on kirjoitettu. Eros on vienyt sankareita ja sankarittaria paitsi täyttymyksen huipuille, myös sotiin, epätoivoon, loukattuna tai torjuttuna vihanpitoon. Se voi olla totaalisen yhteensulautumisen tai -kuuluvuuden tunnetta, ja romaanihahmoiltakin odottamani hyväntahtoinen huolenpito on tavallisesti mukana kuvioissa. Freudilaiset saavat näistä piirteistä insestisiä kiksejä. Platonin romaanihahmolle nimeltä Sokrates rakkaus oli ilmiö, joka alkoi lihallisista himoista mutta saattoi hyvin hoidettuna kehittyä viisaaksi suhteeksi koko maailman hyvyyttä kohtaan. Kristityille se on tahtotila. Ja niin edelleen, ja niin edelleen.

Alkaa näyttää ilmeiseltä, että rakkaus ei ole tietty yksittäinen tunne. Voisimmeko siis tarkoittaa rakkaudella jotakin sumean logiikan joukkoa, toisiaan muistuttavien tunteiden perheyhtäläistä ryhmää? Emme aivan, sillä vaikkapa mustasukkainen omistushalu ja toiselle hyvän tahtominen eivät varsinaisesti muistuta toisiaan kovinkaan paljon.

Sen sijaan rakkaus on toisiinsa kietoutunut sikermä tunteita, ajatuksia, mielikuvia, ideaaleja, käyttäytymistapoja. Mikään yksittäinen piirre tai tunne ei itse asiassa riitä: voin himoita toista tai olla häntä kohtaan hyväntahtoinen tai haluta jakaa salaisuuteni hänen kanssaan ilman, että r-sanan käytölle on aihetta.

Rakkaus on kompleksi.

(Erilaiset rakkaudet sitten kyllä muodostavat wittgensteinilaisittain perheyhtäläisen ryhmän. )

Rakkauden tarve on sittenkin aika usein rakkautta itseään; kenties Heathcliffin katkeruus ja Cathyn dramaattiset pelitkin ovat. Ehkä vihakin voi olla.

Pumppuvika: rakkaudesta ja kuolemasta

kohdatessamme

värinöitä

aiheutit rytmihäiriöitä

en nukkunut öisin

enkä herännyt aamuisin

yritin olla hauska

möläyttelin

läppävikainen

sydämessäni on sinulle aina

kammio

vasen

kardiologin paikkaama

merkitsin sen sinulle

elintenluovutustestamenttiini

ja pahoitteluni

muuta jaettavaa ei ole

Robotti, joka rakastui

Jotakin syvästi häiritsevää on uutisessa, jossa rakastumiseen ohjelmoitu ja itseohjelmoituva robotti meni vaarallisella tavalla sekaisin. Tutkimusryhmä pitää koetta epäonnistumisena, minä onnistumisena. Sillä vaikka suunnittelijat tavoittelivatkin tulevaisuuden hoivarobottien toiminnan kannalta hyödyllistä tunnetta, saivat he aikaiseksi aikaiseksi jotakin enemmän: rakkauden järjettömyyden.

Tavallaan en voi kuin ihmetellä, mikä se järkevä rakastumisen malli oikeastaan oli, jota hankkeessa etsittiin. Ehkä se sama, mitä ihmisetkin usein hakevat: ”Jos minä ihan vähän vain ihastun… Vielä vähän enemmän mutten liikaa. Sillä lailla maltillisen intohimoisesti…”