.
Voit ääntää
Mmmh
seitsemän seitsemättä eri tavalla
Sanoa olennaisen rivien välissä
Tympeät ilmeet ja tyhjä katse: pidä jo turpasi kiinni, kiitos!
Ei kiinnosta yhtään.
Siellä se olennainen aina sanotaan
Rivien välissä
Mutta kuka?
ja siksi
Kuka osaa lukea nykyään? Rautalankaa,
rautalankaa! Sen ne kyllä sulattavat!
Moniko tämänkin löytää? Yksi vai kaksi? Vihjeitä kuitenkin riittää.
välien on oltava isot
.
Kuuntelemme Kurt Schwittersin Ursonataa, Schwittersin itsensä esitystä vuodelta nolla. Äänite ritisee ja sihisee autenttisuuden syvällä rintaäänellä. Kaikkea sitä kirjastolaitos tarjoaakin! Hienolla tavalla pöhköä tavaraa, vaikea olla arvostamatta. Tyttäreni alkaa kehittää resitoinnin päälle tanssikoreografiaa.
Kopioin levyn itselleni.
.
.
Pidin myös Ulf Karl Olov Nilssonin kokoelmasta Synopsis. Vähän uudempaa materiaalia. Kokoelma näyttää ensi silmäyksellä melkoiselta sillisalaatilta: on proosaa ja esseistiikkaa runoksi muotoiltuna, oopperalibrettoa, löydettyä runoutta, jotain perinteisempää myös. Runsas ja elämää kattava pakkaus. Kantavana rakenteena toimii tietty musta huumori ja, sanoisinko, pessimistinen ihmiskuva.
Takakannen mukaan UKONia on sanottu Ruotsin hauskimmaksi runoilijaksi. Kuka lie sanonut. Taas tuli toteen näytetyksi jonkun lausuma, että tragiikan ja komiikan välinen ero on pelkkä etäisyys. UKONin jutut tulivat sillä lailla lähelle, etteivät useinkaan paljon naurattaneet.
.
.
Tahdon jakaa löytämäni runon kanssanne. Pituutta sillä on kokonainen liuska, mutta älkää pelästykö:
.
Huom!
Esitys sisältää savua, tupakointia,
kiroilua, alastomuutta, kovia ääniä,
improvisoitua puhetta ja tulta.
.
.
Heh. Varoituksen pohjalta pidin Teatterikorkean Mrozek-sovituksesta jo ennen kuin esitys oli alkanut.
Aloitan nyt siitä, mistä en pitänyt, niin pääsen sen jälkeen tärkeämpiin asioihin.
Ensinnäkin esityksen alkupuoli oli perin hyperaktiivinen, hanat kaakossa koko ajan, mikä heikensi sen nautittavuutta hivenen. Jos paahtaa eteenpäin koko ajan täysillä, ei voi enää kiihdyttää. Sitä varten intensiteettiä sopii hetkittäin myös pudottaa. Toiseksi. Jälkipuoliskon metateatteriosio venähti vähän liikaa. Esityksen intensiteetti pääsi siinä hetkeksi putoamaan.
Muuten näytelmä oli kyllä hyvä.
Näytelmän asetelma on jokseenkin tämä: avantgardisti-isän ja muiden vapautuneiden hippivanhusten kasvattamalla nuorella Arturilla ei ole tilaa kapinoida. Vapaa seksi ei maita, isukin pienelle sisäpiirille järjestämät performanssit eivät tunnu tärkeiltä, merkitykset ovat muutenkin nihilistis-ironisen sekoilun melskeessä päässeet hiukan kadoksiin. Niitä sitten etsitään uuden, uljaamman maailman perustaksi; vastakkainasettelun aika ei ole ohi.
Avangardeparodiointi, erinäiset terävät huomiot siitä sun tästä, ja monet hillittömyydessään tehokkaat visualisoinnit pitivät naamani virneessä suurimman osan esityksen ajasta. Hyvää, ironista huumoria, joka tuli hetkittäin kiusallisenkin lähelle, niin että pohjimmiltaan vakavat teemat jäivät vielä kotiin vietäviksi ja päässä pyöriteltäviksi.
Erityisesti minua pohdituttivat taiteen etiikkaa koskevat kysymykset ja esityksen itseanalyyttinen ja -kriittinenkin metaosio. Paljonko teatteriopiskelijoiden lopputyössä on kyse vain siitä, että näytetään kaikki mitä osataan? No, nämä tyypit kyllä osasivat, kaikenlaista. Mutta kuten lienee jo tullut ilmi, eivät ”vain”.
Ja vähän aiheen ohi: Riittävän oikean näköisen pistoolin kanssa sohiminen on nykyaikana yllättävän vahva, levottomuutta herättävä ärsyke. Paljon voimakkaampi kuin mitä se oli ennen surullisenkuuluisia kouluammuskelutapauksiamme. Joihin näytelmässä viitattiin kyllä tietoisestikin.
Suosittelen.
Seuraava ääniruno on toteutettu Mikropuhe-syntetisaattorin demoversiota käyttäen.
Huom! Video sisältää seksuaalisesti traumatisoivaa materiaalia. Klikkaa käyntiin ainoastaan, jos olet fiksu ja kypsä.
Kun Leevi Lehto muutama päivä sitten arveli, että julkaisematta jäävässä kirjallisuudessa on kiinnostavampaa materiaalia kuin julkaistussa, nyökyttelin hiljaa mielessäni. Olin eräiden pöytälaatikkokirjoittajien tuotantoa lukiessani havainnut aivan saman: lukemani kirjat ja novellit olivat omaperäisiä ja erilaisia, samalla sellaisia, joiden julkaiseminen olisi erittäin epätodennäköistä, etenkin kun lukemistani pöytälaatikkokirjoittajista kiintoisin ei ymmärtääkseni koskaan ole tarjonnut tekstejään yhdellekään kustantajalle.
Aiheesta keskustellaan usein. Pitäisikö kirjoittaa harvoille vai monille?
Bisnespohjalta toimivat kustantajat julkaisevat käytännössä vain suurille tai ainakin suurehkoille massoille suunnattua kirjallisuutta. Tai sellaista, jolla pystyvät näkyvästi osoittamaan, että tekevät kulttuuria. Kun on nuo taloudelliset realiteetit.
Myös kirjailija toivoo teksteilleen lukijoita. Totta kai. Ja useimmiten jopa paljon lukijoita. Syitä tähän on tarpeetonta eritellä, niin itsestäänselviä ne ovat.
Mutta silti: kuinka kirjoittaa? Kenelle?
Jos pyrkii samaan kuin useimmat poliittiset puolueemme – mielistelemään kaikkia ja siten myymään itseään mahdollisimman monelle – suoltaa ilmoille silkkaa tuubaa.
On pakko tehdä juuri sitä, mitä itse haluaa tehdä. Tutkia, mihin pystyy. Siitähän tässä on aina minun kohdallani ollut kysymys: vapauteni osoittamisesta itselleni. Menemisestä sinne, minne kukaan ei toivo minun menevän.
Kun kirjoittaa ensimmäisiä sivuja työläästä ja todennäköisesti kenellekään kelpaamattomasta teoksesta, jonka perusajatusta voisi kuvailla lähinnä mielettömäksi, on iloinen Italo Calvinon kannustavista sanoista:
Kirjallisuus elää vain asettamalla itselleen suhteettomia päämääriä, jotka saattavat tähdätä korkealle toteuttamismahdollisuuksien yläpuolelle. Vain jos runoilijat ja kirjailijat päättävät ryhtyä yrityksiin, joita kukaan muu ei edes uskaltaisi kuvitella, kirjallisuudella on edelleen tehtävä.
(Kuusi muistiota seuraavalle vuosisadalle)
Mikä onkaan ihanampaa kuin lukea klassikkorunoutta ääneen ja saada vastaukseksi iloisesti helkkyvä lapsen nauru!
Jukka Laajarinne 