Esikoiseni

Hesarissa listattiin tänään syksyn kaunokirjallisuutta. Ensin järkytyin: Kehystä ei ole mainittu! Seuraavaksi hämmästyin: kirja olikin merkitty esikoisteosten joukkoon. Sitten tajusin, ettei oikeastaan olisi pitänyt hämmästyä. Useita lasten- ja nuortenkirjoja julkaisseita kirjailijoita on ennenkin kohdeltu esikoiskirjailijoina, kun nämä ovat tehneet ensimmäisen selkeästi aikuisille markkinoidun romaaninsa.

Niin: esikoisteos voi hyvinkin määrittyä markkinoinnin kohderyhmän ja lajityypin perusteella kirjallisten arvojen asemesta. (Rohkenen nimittäin omahyväisesti kuvitella, että vaikkapa Jäiset jumalat, Ruoalla ei saa leikkiä sekä Muumit ja olemisen arvoitus ovat kirjallisuutta nekin.)

Asiassa on eittämättä hyvät puolensa: esikoisteoksille on tapana antaa lempeähköä kritiikkiä, ja jos sattuu pääsemään Hesarin esikoiskirjakilpaan, saa paljon näkyvyyttä. Pelkään tosin, etteivät esikoisoikeudet ole enää ulottuvillani. Sen sijaan Hannu Hirvonen muistutti edessäni olevista vaikeuksista: toinen kirja on se vaikein.

Pieni siankasvatusopas

Syksyllä ilmestyvän romaanini tematiikka käsittelee kehää ja syklejä erilaisissa inhimillisissä ja epäinhimillisissä yhteyksissä. Kehä on äärimmäisen universaali käsiteluokka. Tästä johtuen Kehys on juuri niitä sikamaisia romaaneja, jotka nielevät lähes mitä tahansa.

Vaan kuinka Sika kasvatetaan?

Aluksi Sika kuuluu olemattomiin, siis epäolioihin. Se kyyhöttää määrättömänä ja muodottomana työpöydän alla, ja tästä syystä kirjailijan lasta onkin kielletty leikkimästä työpöydän tavaroilla – myös tietokoneella – ellei jompi kumpi vanhemmista ole paikalla.

Jossakin vaiheesa tuo thing that should not be alkaa niellä ympäristöstään ajatuksia, ideoita, synoptisia katkelmia. Tuosta materiaalista alkaa muodostua sen luusto.

Aikanaan olennon luuranko on kasassa. Kirjailija vahvistaa sitä näpyttelemällä.

Luusto on kuitenkin eloton. Olio tarvitsee lihaa luidensa ylle, suonet, verta, häijyn sielun ja lopuksi nahat ylleen. Oikeaa ruokaa oikeisiin paikkoihin. Ruokinnassa vaaditaan jonkin verran taitoa ja harkintaa, sillä muuten Sika saattaa hajota omaan mahdottomuuteensa: palat eivät pysy yhdessä ja raskas ruho sortuu oman taakkansa alla. Jäänteet lakaistaan pöytälaatikkoon. Auttaako lihaliima? Joskus.

Jos tuo olento alkaa koristen hengittää kutsutaan paikalle Tarkastaja. Tarkastaja arvioi, voiko Sian käyttää ihmisravinnoksi. Tarkastaja ehdottaa joko käsittämättömän eläimen lopettamista ja sitten polttamista roviolla, tai sitten Tarkastaja käskee ruokkia Sikaa lisää.

Joskus Sika on jo teurasvalmis.

Juuri nyt olen teurastuspuuhissa. Olen iskenyt Sikaa lekalla päähän, murskannut sen luita, tuhonnut kokonaisia tarinoita. Olen typistänyt sen raajoja. Laskenut verta, kaltannut elävältä, silponut ja suolistanut. Ravinnoksi kelpaamattomat osat on poistettava ja syntyneet aukot tikattava yhteen. Kosmeettista kirurgiaa kaikkialle!

Kun tämä kauhea paini aikanaan on lopussa, ei sika enää elä samassa mielessä kuin tähän asti. Se on lakannut syömästä ja kasvamasta. Mutta on tärkeää, että se yhä hengittää.

Kun asiakas ostaa sen kelmuun pakattuna lihatiskiltä ja alkaa syödä – kaikkisyöpä on kasvatettu syötäväksi – täytyy useimpien suupalojen maistua hyvältä. Mutta niiden on oltava sitkeitä, niissä on oltava pureskeltavaa. Mukana on myös paljon vaikeasti nieltävää. Ja jos Sika on yhä elossa, on siinä hieman outo sivumaku. Joku lukija purskahtaa syödessään itkuun, toinen siirtää annoksensa syrjään, ja kolmas…

Kolmannen vatsassa kouristelee. Jokin on alkanut liikkua siellä.

Nyt tuli kiire!

Uutta kirjaani myydään jo, ja vieläpä 3-10 päivän toimitusajalla. Kässärissä on kuitenkin vaikka kuinka paljon hiomista ja jopa uudelleenkirjoitettavia episodeja. Ei kai tässä muu auta kuin pistää näppäimistö laulamaan. Paineessa timantit syntyvät!

No joo… Älkää vielä ensi viikolla kauppaan rynnistäkö.

Syksyllä vasta.