Avainsana: Tango

Borgeslainen tangolabyrintti

Tomás Eloy Martínezin romaani The Tango Singer (El cantor de tango) veti minut äärelleen aiheellaan. Miten mainio yhdistelmä kiinnostukseni kohteita! Valitettavasti espanjantaitoni eivät ole vielä ihan romaaninlukutasolla, mutta onneksi kirja on käännetty englanniksi.

Yhdysvaltalainen kirjallisuuden opiskelija Bruno Cadogan tekee väitöskirjaansa Jorge Luis Borgesin tangoesseistä. Hänelle kerrotaan Julio Martelista, tangolaulajasta, jota väitetään jopa Carlos Gardelia suuremmaksi. 

Martelia kuullakseen Cadoganin on matkustettava Buenos Airesiin, sillä laulaja ei ole koskaan levyttänyt mitään. Eikä Martelin laulua ole helpo kuulla sielläkään. Artisti esiintyy harvoin ja aina eri paikoissa: asematunnelissa, vanhalla vedenpuhdistamolla, milloin missäkin. Eikä esiintymisiä mainosteta; niistä voi vain hyvällä tuurilla kuulla etukäteen.

Laulajaa jäljittäessään Cadogan saa kuulla tästä kaikenlaista: Martes esittää varhaisinta, esihistoriallista tangoa, vuosisadan vaihteen kappaleita, joita ei aikoinaan levytetty. Mutta sanat ovat outoja, jonkinlkaista siansaksaa.

MIllä perusteella Martel valitsee esiintymispaikkansa? Siinäpä arvoitus, labyrintti, johon Cadogan eksyy. Maagista realismia lähentelevällä otteella teos hahmottelee Buenos Airesin salaisuuksien maantiedettä vuosisadan alkupuolelta vuoden 2001 kansannousuun asti. Martínez maalailee kaupungista elävän kuvan. Netissä väittävät, että siitä saisi vielä enemmän irti, jos olisi käynyt paikan päällä.

Mutta ei siinä kaikki. Eikö Cadoganin majapaikka sattumoisin olekin sama talo, jonka kellarissa Borges kertoi nähneensä Alephin, pisteen, jossa kaikki ajat ja paikat ovat läsnä? Ja eikö kellariloukossa asuva vanha ensyklopedisti vaikutakin siltä, kuin tietäisi asioita, joita hänen ei pitäisi tietää?

Mainio romaani herättää muistumia nuoruuteni postmoderneista lukuelämyksistä kuten Umberto Ecosta, ja Orhan Pamukista. Myös Martínez sitoo kertomuksensa oikeisiin paikkoihin ja todelliseen historiaan niin, että jotkut keksitytkin henkilöt ja tapahtumat näyttää tosilta.

Sivistynyttä mysteerikirjallisuutta.

Lue myös: Kolme minuuttia todellisuutta

Kolme minuuttia todellisuutta

Wolfram Fleischhauerin teoksella Drei Minuten mit der Wirklichkeit on ilmeisesti saksalaisissa tangopiireissä jonkinasteinen kulttiromaanin maine. Kirja on käännetty seitsemälle kielelle; itse luin sen englanniksi, kirjailijan ja Kate Vanovitchin käännöksenä nimeltä Fatal Tango.

Mysteeriromaani lähtee liikkeelle, kun berliiniläisen balettilaitoksen tanssija Giulietta rakastuu kaupungissa vierailevaan tangueroon, Damiániin. Muutaman viikon kestävä intohimoinen suhde (jonka rakastelukohtaus on kirjan kaikkein heikoin lenkki) päättyy omituisella tavalla, kun Damián ilmeisen tarkoituksella tuhoaa oman tanssiproduktionsa ensi-iltanäytöksessä, jättää Giuliettan ilman selityksiä ja katoaa maasta. Jotenkin Giuliettan isäkin liittyy asiaan.

Nuori ballerina ei jää nuolemaan haavojaan. Giuliettan on pakko saada tietää, mitä ihmettä tapahtui, joten hän lentää Buenos Airesiin etsimään rakastajaansa. Joku jossakin suurkaupungin tanssisaleista varmasti tuntee miehen. Giulietta saa johtolangan päästä kiinni, kun näkee milongassa tanssijan, joka käyttää Damiánin erityislaatuista askelikkoa.

Fatal Tango on henkeäsalpaavaa tasapainottelua epäuskottavuuden rotkon reunalla. Hämärät johtolangat, tiedonmurut ja epätodennäköiset sattumat seuraavat toisiaan. Meneekö överiksi? Vai ovatko sattumat sittenkään sattumia? Fleischheuer onnistuu kuin onnistuukin pitämään jännityksen kireällä, välttämään kuolettavan kompastumisen ja viemään tarinan perille asti: kammottavaan pimeyteen. Saksan ja Argentiinan suhteisiin sotilasjuntan, kidutusten ja katoamisten aikana.

Fleischhauerin ihmisten ja kulttuurien kuvauksessa on jonkin verran stereotyyppisiä piirteitä, mutta henkilöt, tanssisalit ja Buenos Aires elävät ja tuntuvat tosilta. Eikä tanssi ole pelkkää eksoottisen jännityskertomuksen taustakulissi vaan yksi kirjan pääaiheista. Fatal Tango on mitä suurimmassa määrin tangokirja.

Romaani tursuaa tangotietoutta: historiaa ja tapakulttuuria. Kun painottomuutta koko elämänsä ajan tavoitellut ballerina kohtaa tangon syvän, painavan intohimon, hänelle joudutaan selittämään asioita. Fleischhauer upottaa infodumppinsa tarinaan melko luontevasti. Hänen käyttämänsä keino on entisaikain hc-scifistä tuttu: Vanhassa tieteiskirjallisuudessa rakettitieteilijä pääsi pitämään pitkiä luentoja selittääkseen opiskelijatyttöselle, miten mikäkin toimii. Fatal Tangossa Giulietta puolestaan ystävystyy tangoa tutkivaan sosiologiin, joka ystävällisesti johdattelee hänet tajuamaan, mitä kaikkea skeneen kuuluu ja mitä hänen ympärillään oikein tapahtuu. Ja koska sosiologi on myös itsessään mieleenjäävä ja hauska hahmo, ratkaisu toimii oikein mainiosti. Ja mikä parasta: tätä pystyy tangoentusiastikin lukemaan ilman, että rupeaa suututtamaan. 

Nautin kirjan jokseenkin ahmimalla. Ja haluaisin lisää.

Onko muita lukemisen arvoisia tangoromaaneja?

M.A. Nummisen Tango on intohimoni, tietenkin.

Vielä muita?

Kävin teatterissa: Mrozekin Tango

.

Huom!

Esitys sisältää savua, tupakointia,

kiroilua, alastomuutta, kovia ääniä,

improvisoitua puhetta ja tulta.

.

.

Heh. Varoituksen pohjalta pidin Teatterikorkean Mrozek-sovituksesta jo ennen kuin esitys oli alkanut.

Aloitan nyt siitä, mistä en pitänyt, niin pääsen sen jälkeen tärkeämpiin asioihin.

Ensinnäkin esityksen alkupuoli oli perin hyperaktiivinen, hanat kaakossa koko ajan, mikä heikensi sen nautittavuutta hivenen. Jos paahtaa eteenpäin koko ajan täysillä, ei voi enää kiihdyttää. Sitä varten intensiteettiä sopii hetkittäin myös pudottaa. Toiseksi. Jälkipuoliskon metateatteriosio venähti vähän liikaa. Esityksen intensiteetti pääsi siinä hetkeksi putoamaan.

Muuten näytelmä oli kyllä hyvä.

Näytelmän asetelma on jokseenkin tämä: avantgardisti-isän ja muiden vapautuneiden hippivanhusten kasvattamalla nuorella Arturilla ei ole tilaa kapinoida. Vapaa seksi ei maita, isukin pienelle sisäpiirille järjestämät performanssit eivät tunnu tärkeiltä, merkitykset ovat muutenkin nihilistis-ironisen sekoilun melskeessä päässeet hiukan kadoksiin. Niitä sitten etsitään uuden, uljaamman maailman perustaksi; vastakkainasettelun aika ei ole ohi.

Avangardeparodiointi, erinäiset terävät huomiot siitä sun tästä, ja monet hillittömyydessään tehokkaat visualisoinnit pitivät naamani virneessä suurimman osan esityksen ajasta. Hyvää, ironista huumoria, joka tuli hetkittäin kiusallisenkin lähelle, niin että pohjimmiltaan vakavat teemat jäivät vielä kotiin vietäviksi ja päässä pyöriteltäviksi.

Erityisesti minua pohdituttivat taiteen etiikkaa koskevat kysymykset ja esityksen itseanalyyttinen ja -kriittinenkin metaosio. Paljonko teatteriopiskelijoiden lopputyössä on kyse vain siitä, että näytetään kaikki mitä osataan? No, nämä tyypit kyllä osasivat, kaikenlaista. Mutta kuten lienee jo tullut ilmi, eivät ”vain”.

Ja vähän aiheen ohi: Riittävän oikean näköisen pistoolin kanssa sohiminen on nykyaikana yllättävän vahva, levottomuutta herättävä ärsyke. Paljon voimakkaampi kuin mitä se oli ennen surullisenkuuluisia kouluammuskelutapauksiamme. Joihin näytelmässä viitattiin kyllä tietoisestikin.

Suosittelen.