.
.
greetz, it’s me again,
remember me?
hey hey, its me again,
it’s me
guess who, guess who
remember me?
greetz, guess who
greetz, greetz,
Hello
It’s me, I’ts me again,
.
It’s me
.
again
.
somebody here?
hey hey
greetz, guess who, hey,
.
anybody here?
anybody here?
.
it’s me, guess who,
Trying to reach you
.
again
.
.
Täällä ja täällä on kirjoitettu ja keskusteltu ansiokkaasti pehmoeläinsplatterin aiheuttamasta moraalisesta haloosta. Ajattelemisen arvoisia näkökulmia niin Pääjärveltä, Supiselta kuin Jääskeläiseltäkin. Aihetta ei ole kuitenkaan vielä tyhjennetty, joten työnnänpä lusikkani soppaan ja tarjoan vielä yhden näkökulman.
Ensimmäinen ajatus, joka lauantaista taidekasvatusjuttua lukiessani tai oikeammin sen kuvitusta katsellessani tuli mieleeni, oli: entä, jos tuo olisi minun nalleni? Tai vielä pahempaa: entä jos se olisi tyttäreni kadonnut pehmopupu, jota surtiin vielä vuosi katoamisen jälkeen?
Sillä pehmoeläin ei ole pelkkä esine. Se on esine, johon on kohdistettu ja kenties yhä kierrättämisen jälkeen kohdistetaan voimakkaita tunteita. Esineelle itselleen ei tuossa tietenkään tehdä vääryyttä, mutta sen entiselle omistajalle mahdollisesti kyllä. Eivät nuo nimittäin tainneet olla uutuudenkarheita ostoksia lelukaupan hyllyltä, vaan kirpputorin tai löytötavarabisneksen kautta uutta hyvää kotia etsineitä, mahdollisesti rakastettuja olioita.
Luulenkin, että tapahtuneesta aiheutunut häly olisi ollut pienempi, kenties olematon, jos jutussa olisi kerrottu, että koululaisten modattavaksi olisi annettu 20 identtistä nallea suoraan tehtaalta. Silloin silpomisen kohteet olisi tulkittu puhtaasti esinemaailman objekteiksi. Nyt ne eivät sitä olleet.
Minya muisti minua pokaalilla. Kiitos!
Kiinteälle palkintoesineelle ei kotonani olisi tilaa, mutta immateriaalipokaaleja tänne mahtuu vaikka kuinka paljon.
Palkinnon säännöt näyttävät tältä (leikattu SusuPetalin blogista):
1) Valitse viisi blogia, joita arvostat luovuuden, kuvituksen, mielenkiintoisen sisällön ja/tai blogosfääriin tehdyn panostuksen johdosta millä tahansa maailman kielellä.
2) Jokainen annettu palkinto on henkilökohtainen ja sitä annettaessa mainitaan blogin kirjoittajan nimi sekä linkitetään palkittavaan blogiin.
3) Palkinnonsaaja panee palkinnon logon blogiinsa.
4) Logo tulisi linkittää alkuperäispalkinnon osoitteeseen.
5) Palkinnonsaaja julkaisee säännöt omassa blogissaan. Kansainvälisen, Uruguaysta alkunsa saaneen palkinnon alkuperäiset säännöt löytyvät pokaalin takaa.
Osaankohan jakaa viidelle eteenpäin? En. Joidenkin palkitseminen merkitsee nimittäin toisten palkitsematta jättämistä. Ryhdyn siis sääntörikkuriksi.
Seuraan useampaa kuin viittä ansiokasta blogia, joista osa on nähtävissä linkkilistalla. En halua erotella näitä parempiin ja huonompiin, joten pilkottakoon minun viisi pystiäni teille kaikille!
Olen tämän blogin kanssa juuttunut perinteiseen, suorastaan myyttiseen tilanteeseen. Kirjojen kanssa en ikinä.
Kirjoitan postauksen toisensa jälkeen, katselen kutakin hetkisen – latteuksia – ja painan delete-nappulaa.
Eilisessä Pasilan kirjaston ja PENin järjestämässä tilaisuudessa keskusteltiin runouden tulevaisuudesta sekä internetin vaikutuksesta runouden kirjoittamiseen ja levittämiseen. Esille tuli monenlaista. Tässä joitakin tulkintojani panelistien esittämistä ajatuksista. Joten olen saattanut ymmärtää väärinkin, joten älkää suotta haukkuko noita panelisteja, jos satutte olemaan eri mieltä. Vaikka heihin viittaankin.
– Netissä toimitustyö on ensisijaisesti itsetoimitusta, itsekritiikkiä. Tekstien toimitustyö on itsenäistynyt. Tämä on paralleeli ilmiö sen kanssa, että myös työelämässä työntekijöille on annettu enemmän itsenäisyyttä tekemistensä suhteen. (Henriikka Tavi)
– Tekstin luonne muuttuu julkaistaessa. Siihen kytkeytyy julkisuuden synnyttämä häpeä. Tämä antaa pontta vielä uusille editoimisille, jotka ehkä olisivat perinteisen julkaisemisen tapauksessa jääneet tekemättä. (Mikael Brygger)
– Netissä on toteutunut tekstin inflaatio. Sama on mahdollista myös painetun tekstin tapauksessa, kun nykyinen painotekniikka mahdollistaa kenen tahansa ryhtymisen kustantajaksi. Perinteisten kustannustalojen portinvartijarooli on joka tapauksessa murrettu. (Leevi Lehto)
– (Pien)kustantajan määritelmä on hämärtynyt. Esimerkiksi Tuli ja Savu -lehti tekee jo perinteistä pienkustantajan työtä. Erottelua voi pyrkiä tekemään rahahakuisuuden ja yhteisöllisyyden perusteella, mutta sekin raja on hyvin epämääräinen (M.B.)
– Netti on runsaudessaan tuhonnut hyvän tekstin käsitteen. Runoudelle asetettavat odotukset tai arvot ovat vaihtuneet. Normit ja ”hyvyyden” on korvaamassa erilaisuus, mielenkiintoisuus, uutuus, toisin tekeminen. Ensi vuosikymmenellä proosalle saattaa tapahtua sama, ja silloin muutoksen yhteiskunnalliset vaikutukset alkavat olla kiinnostavia. (L.L.)
– Tiedonhaussa on jo kokeellinen metodi yrittää hakea tietoa ilman Googlea. (Jukka Koskelainen)
– Netti ja vastaavat julkaisualustat vahvistavat yksittäisen runon asemaa verrattuna kokoelmakokonaisuuksiin. (M.B.)
– Varsinainen nettiyhteisöllisyys elää latenssikautta. Netin suurin merkitys onkin täällä reaalimaailmassa. Muutama paikallaolijoista taitaa olla saapunut FaceBook-kutsun perusteella. (L.L.)
– Naamasta-naamaan -yhteisöllisyys on yhä tärkeämpää. Kirjallisuutta esille nostavana periaatteena kirjoittajan ihinhimilliset ominaisuudet, siis ulkokirjalliset piirteet on nousussa. (M.B.)
Noin. Esittämieni poimintojen lisäksi sanottiin paljon muutakin, ja myös yleisöosallistui aktiivisesti. Aikataulullisista syistä jätän enemmät referoimatta, vaikka toisenkinlaiseen päätökseen olisi aihetta.
Alma Mediaa kiinnostaa, keiden kanssa heidän työntekijänsä jakavat vuoteensa. Tuli siis aika jättää kyseisen yhtiön juuri ostama Vuodatus.
Privaattidosetti vaikuttaa tästä lähtien WordPressissä. Menee varmaan tovi, ennen kuin saan kaiken toimimaan kunnolla ja näyttämään kivalta, mutta toivottavasti muutosta aiheutuva sekamelska ei tuskastuta ketään liikaa.
Huomatkaa, että myös blogin nimi on muuttunut.
Jukka Laajarinne 