Tekijä: Jukka

Oli vuosi 2019. Graafikko-kuvittaja Elina Warsta julkaisi Solmu Designin Instagram-tilillä kaksi kuvaa: Jätti-Putin ja Laule-Liin potretit. Ne olivat muisto jo vuosien takaisesta kuvakirjayrityksestä, joka ”oli liian huono kustannettavaksi”, mutta Elina kertoi pitävänsä tyypeistä edelleen.

Ja niin pidin minäkin. Hahmoissa oli sitä jotakin. Olisi sääli, jos he eivät saisi herätä henkiin kirjan sivuilla.

Olimme aiemmin tehneet Elinan kanssa kuvakirjan Multakutri ja suon salaisuus. Yhteistyömme oli ollut mutkatonta, ja olin ollut aivan otettu Elinan tunnelmallisesta kuvituksesta ja kauniista graafisesta suunnittelusta. Multakutri on edelleen yksi suosikkejani omista kirjoistani. Niinpä uskalsin ottaa Elinaan yhteyttä. Jospa tehdään taas kirja yhdessä ja annetaan Jätti-Putille ja Laule-Liille elämä.

Sain nähdäkseni hänen alkuperäisen käsikirjoituksensa. Sen henkilöinä oli joukko ilmalaivalla liikkuvia sirkustaiteilijoita, ja yhdellä aukeamalla he nostivat rannalle ajautuneen jättiläiskalan takaisin veteen. Nämä olivat elementtejä, joita päätin hyödyntää uudessakin tarinassa, etenkin kun Elina toivoi, että kalalle olisi kirjassa edelleen edes jonkinlainen paikka.

Ilmalaivalla lentävät sirkuslaiset herättivät minussa vahvoja mielikuvia ehkä sadan vuoden takaisesta satumaailmasta, julesvernemäisen oudoista matkoista ja seikkailuista tuntemattomilla seuduilla. Ja tietenkin sirkuksen mukana karkaamisesta. Näistä aineksista kirjoitin luullakseni kaikkien aikojen parhaan lastenkirjatekstini.

Kului aikaa. Jopa vuosia. Kummallakin meistä oli muita kiireitä. Kustantajaksi valikoitui lopulta Otava. Käsikirjoituksessa oli vielä hiottavaa (kustannustoimittaja Katriina Kauppilalle kiitos!), sivumäärästä käytiin keskusteluja ja niin edelleen.

Lopulta Elina alkoi kuvittaa. Kun näin ensimmäiset mustavalkoiset kuvat, olin aivan hurmaantunut. Ja kun värejä tuli lisää, olin entistäkin innostuneempi. Näin tapahtuu harvoin: yleensä, kun saan tekstin käsistäni, se lakkaa kiinnostamasta. Mutta nyt Elinan valitsema graafinen ilme ja valtavan kauniit koko sivun kuvat herättivät minussa yhä uusia wohohou!-tuntemuksia. Huomasin olevani suorastaan kateellinen niille, joille tämä kirja luetaan jo lapsena, ilman että he tietävät tarinaa entuudestaan.

Kuvakirjatekstejä kirjoittaessani ajattelen aina aukeamajakoa ja sitä, mitä kerrotaan tekstissä ja mitä kuvissa. Käsikirjoitus pitää siis sisällään myös kuvitusohjeita. Lisäksi teksti on rytmitettävä sivujen ja aukeamien mukaan. Kuvakirja ei ole sama asia kuin kuvitettu satukirja.

Elina ratkaisi joitakin asioita toisin kuin olin mielessäni ajatellut, vahvan visuaalisen näkemyksensä johdattamana. Hän myös mahdutti taiteensa kahdeksan sivua lyhyempään formaattiin kuin mihin olin tekstini rytmittänyt. Ja koska kuvat olivat niin tavattoman upeita, oli selvää, ettei niihin pitänyt liiemmälti kajota, vaan minun oli sovitettava kirjoitukseni kuvien mukaiseksi. Tästä syntyi jotakin kiinnostavaa.

Tekstissäni oli ollut jaksoja, joissa olin ajatellut tarinaa kuljetettavan kokonaan ilman sanoja toinen toistaan seuraavien kuvien sarjoina. Näitä kuljetuksia ei nyt kuvissa ollut, vaan tarinaan oli syntynyt katkoksia. Ne tietenkin vaativat muutoksia tekstiin.

Olisin voinut kirjoittaa aukot umpeen, selittää aukeamien väliset siirtymät tyyliin: ”Iltapäivällä he huomasivat alapuolellaan hylätyn hedelmätarhan ja laskeutuivat päärynäpuiden keskelle.”

Huomasin kuitenkin aukkokohtien vetävän minua puoleensa. Ne tarjosivat toisenlaisen, kiehtovan kerrontamahdollisuuden. En muista aiemmin törmänneeni ratkaisuun lasten kuvakirjoissa, mutta päätin jättää aukot aukoiksi.

Muissa taiteissa vastaavat siirtymät ovat arkea. Elokuvissa hypitään ajassa ja paikassa silmänräpäyksessä tapahtuvilla leikkauksilla jatkuvasti ilman, että asiaa erikseen selitetään. Samoin kirjallisuudessa. Ja sarjakuva vasta onkin aukkojen taidetta: ruutujen välissä, siellä minne emme näe, tapahtuu yhtä paljon kuin ruuduissa. Eikä se, etten muista törmänneeni leikkauksenomaisiin siirtymiin pienten lasten kirjoissa, tietenkään tarkoita, etteikö sellaisia olisi harrastettu. Itselleni tämä oli kuitenkin jotakin uutta ja ihmeellistä, josta halusin päästä kertomaan.

Kirja on tällä hetkellä painossa ja ilmestyy joskus heinä-elokuun vaihteessa. Yleensä olen jo tässä vaiheessa heittänyt kirjalle hyvästit ja suuntaan mieleni kohti seuraavaa. Mutta nyt… Maltan tuskin odottaa! Kiitos Elinan tästä tuli jotakin paljon hienompaa kuin mitä osasin edes kuvitella.

Kaikkien tämän kirjoituksen kuvien (c): Elina Warsta

”Tutkimusmatkailu kulkee meillä suvussa!”

Pitkään jatkunut sade kiristää pesässä kyhjöttävien Kekomielen ötököiden hermoja. Onneksi paikalle saapuu Oukka, joka alkaa kertoa jännittäviä tarinoita sukulaistensa seikkailuista. Kukapa olisi uskonut, että Oukan esivanhemmat saapuivat Amerikkaan kauan ennen Kolumbusta, ylittivät Tyynen valtameren laivakorppujen voimalla ja uhmasivat Etelämantereen kylmyyttä retkikuntalaisten hatussa. Ja millaisia ihmeitä pääsikään näkemään Oukan äiti, ihka oikea avaruuslentäjä?

Kokka kohti tuntematonta vie lukijansa maailman vaikeapääsyisimpiin kolkkiin ja avaruuden korkeuksiin. Tutuksi tulevat niin tutkimusmatkojen kiehtova historia kuin eri aikojen keinot kerätä tietoa. Eikä uteliaiden seikkailijoiden tarvitse aina lähteä merten taakse, sillä tutkittavaa löytyy lähempääkin – vaikka omalta pihalta.

Lastenkirja on Helsingin yliopiston tiedekasvatuksen asiantuntijoiden kanssa ideoidun Riikkinen ja Oukka tutkivat -sarjan kuudes, itsenäinen osa. Se on suunnattu erityisesti 6–9-vuotiaille.

Riikkinen ja Oukka tutkivat -sarja voitti Lauri Jäntin säätiön parhaalle lasten ja nuortenkirjalle jakaman Tieto-Lauri-palkinnon 2025. Lisäksi Suomen Tietokirjailijat ry. on palkinnut Laajarinteen Tietopöllö-palkinnolla hänen lasten- ja nuorten tietokirjoistaan.

Kirja on menossa painoon ja ilmestyy aivan lähiaikoina.

Riikkisen ja Oukan tutkimuksista kertova lasten tiedekirjasarjamme on tänä keväänä edennyt jo viidenteen osaansa. Tällä kertaa pikku ötökät sekoilevat keittiökemian parissa: Leikitään näkymättömällä musteella, ja kiisseliä keitellessä syntyykin ei-newtonilaista fluidia ja biomuovia.

Sarjan on kuvittanut Mari Luoma.

Kiitokset: Helsingin yliopiston tiedekasvatuksen Topias Ikävalko, Reija Pesonen ja Maaria Linko – sekä tietenkin Gaudeamuksen kustannustoimittajat Sanni Tengvall ja Teemu Ojanne!

Luultavasti viimeisimmästä Finlandia-voittajasta on jo sanottu kaikki olennainen, en tiedä, mutta laitetaan nyt yksi korsi kekoon.

Jos vanhat päiväkirjat saivat Sirpa Kähkösen näkemään äitinsä kaltoinkohdeltuna ja väärinymmärrettynä lapsena, niin minulle romaani tarjosi suuren, vapauttavan oivalluksen.

Vanhemman ja lapsen väliset suhteet ovat niihin sisäänrakennettujen valta- ja vastuuasetelmien vuoksi lähtökohtaisesti vaikeita. Tasa-arvoisesta ystävyydestä niissä ei ole kyse: vanhemman ei pidä rasittaa lastaan omilla taakoillaan, mutta monet lasten vaikeudet ovat sen sijaan myös vanhempien ongelmia, ja niitä on myös ratkottava toisen osapuolen toiveiden vastaisesti. Moni aikuinen pyrkii olemaan asiallinen esikuva lapselleen ja siksi yrittää pimittää tältä kelvottomimpia puoliaan. Nuori puolestaan yrittää esittää olevansa esikuvan mittainen, ja pimittää vastaavasti omia typeryyksiään. Yhden mielenterveys- tai päihdeongelmat kuormittavat koko perhettä. Ja niin edelleen.

Jotkut selviytyvät noista, sanotaan nyt vaikka haasteista, tyylikkäämmin kuin toiset, mutta monille jää jotakin hiertämään suhteessaan vanhempiinsa, ja joidenkin välit jäävät hyvinkin tulehtuneiksi.

Oman äitini kasvatusote oli, ainakin lapsen suunnasta tarkasteltuna, jossakin määrin autoritäärinen. Myöhemmin olen tietysti tajunnut, ettei hänellä helppoa ollut. Ja vielä myöhemmin olen saanut itsekin kokea, miten kuormittavaa vanhemmuus voi välillä olla ja miten vaikea tunteitaan on joskus säädellä, ja ymmärrys äitiäni kohtaan on lisääntynyt. Välimme ovat kotoa muutettuani olleet enimmäkseen asialliset – mutta kovin läheisiä meistä ei ole tullut.

Vanheneminen on kiinnostava juttu: koskaan ei tule sillä lailla aikuiseksi kuin mitä aiemmin kuvitteli tietyn ikäisten ihmisten olevan. Sisällään kantaa kaikkia aiempia ikäkausia, etenkin erityisen merkityksellisiä elämänvaiheita. Minussa elää edelleen 5-vuotias minäni, 10-vuotias, yläastelainen, lukiolainen, opiskelija… ja niin edelleen. Me olemme tyyppejä, joilla oli isoja ja pieniä murheita, tulevaisuus edessään, jotka opettelivat elämään itsensä ja maailman kanssa, jotka saivat kokea onnistumisia ja pettymyksiä, hyvää ja huonoa kohtelua, oikeudenmukaisuutta ja epäoikeudenmukaisuutta – ja mitä lähemmäs nykypäivää tullaan, sitä vähemmän meillä on illuusioita onnellisesta tulevaisuudesta ja sitäkin enemmän pettymyksen tunteita maailmaa kohtaan.

Kyllä. Koko maailmaa. Tämähän on menossa ihan päin helvettiä.

Ehkä juuri illuusiot ovat arvokkain asia lapsuudessa.

Takaisin asiaan.

Vasta Kähkösen romaani sai minut todella ymmärtämään, että myös minun äidissäni asuu kovia kokenut lapsi. Se on jotakin, mitä hän ei oikeastaan ole koskaan näyttänyt tai sanoittanut ymmärrettävästi, tai jos on, minä en ole nähnyt, koska välisemme suhde ei ole koskaan ollut tasa-arvoinen ystävyyssuhde vaan molempien ihmisyyttä latistava valta-asetelma.

Äidin roolin takana onkin kaltaiseni ihminen. Joku jota kohtaan voin tuntea aitoa myötätuntoa.

Kirjoittelen tanssiaiheista esseekokoelmaa, ja tietenkin luen taas metrikaupalla kaikenlaista aiheeseen liittyvää. Ylipäätään suurin osa kaikesta lukemastani liittyy nykyään töihini. Omaksi huvikseni ehdin lukea enää vain parisenkymmentä kirjaa vuodessa.

Aivotutkija, muusikko ja tuottaja Daniel Levitinin kirja This is Your Brain On Music (saatavilla myös suomeksi nimellä Musiikki ja aivot) sisälsi muutamia niin inspiroivia tiedonmuruja, että tartuin äskettäin hänen toiseen teokseensa, The World in Six Songs. Siinä Levitin pohtii musiikin merkityksestä ihmiskunnan kehitykselle, mutta olen vasta aivan alussa, enkä pysty sanomaan asiasta paljon sen enempää, kuin että kiinnostavalta vaikuttaa.

Ensimmäisessä luvussa Levitin kertoo, että osaa säveltää, mutta ei saamansa palautteen perusteella osaa kirjoittaa kovin vahvoja lyriikoita kappaleisiinsa. Jotkut ovat kehottaneet häntä lukemaan runoutta, jos se vaikka auttaisi.

Pysähdyin kehotuksen äärelle. Olen itse ennen kaikkea prosaisti. Suhteeni runouteen on ohut, mitä nyt on tullut joskus leikittyä kaikenlaisten kokeellisuuksien kanssa. Pienimuotoisissa laululyriikoissa koen joskus onnistuneeni, mutta jos olen yrittänyt kirjoittaa jotain, sanotaan nyt vaikka perinteisempää runoa, olen saanut aikaan lähinnä latteaa roskaa. Kirjoittamishetkellä sitä ei välttämättä tajua, mutta myöhemmin tekstiä lukiessa aikaansaannoksen puutteet ovat tavattoman ilmeisiä.

Runouden parissa puuhastelu, joka on viimeisten kymmenen vuoden aikana jäänyt elämästäni lähes kokonaan, saattoi kuitenkin aikanaan antaa jotakin muulle kirjoittamiselleni. Vireämmän suhteen itse kieleen.

On ehkä otettava runous takaisin elämääni. Luettava ja kirjoitettava sitä. Vaikka siis täytyy tunnustaa, että juuri nyt en näe sitä niinkään itseisarvona kuin ammatillisen kehittymisen välineenä. Kts. tämän blogauksen toinen virke. Muistelisin Mika Waltarin aikoinaan suhtautuneen runoiluun hieman samaan tapaan.

Jokapäiväisen aamurunon kirjoittaminen esimerkiksi voisi olla hyvä harjoitus, joka toimisi samalla verryttelynä ennen isomopien tekstien kirjoittamista. Kokeillaanpa.

Älkää tuoko kukkia
Ne kuolevat ruukkuihin
Älkää tuoko laadukasta konjakkia
Juon sen, ja siitä ei hyvä seuraa
Älkää tuoko kirjoja
Hyllyt ovat täynnä, ja mieluummin katson kissavideoita
Älkää tuoko käyttöesineitä
Minulla on kaikki tarvitsemani
Älkää tulko itsekään
Se olisi paras lahja
Mutta jos haluatte, rahaa voitte lähettää

Sain ystävältäni Elisalta syntymäpäivälahjaksi Le Corbusier -teemaiset sukat. Ne jalassa pärjää lähiökerrostalossa, vaikka ulkona olisi kovakin pakkanen. Tällaisia funktionaalisia, hyvin toimivia rakennuksia Le Corbusier nimitti joskus koneiksi, joissa asutaan. 

Tällaisia asumiskoneita moni vierastaa. Tove Janssonin Muumitalo oli eräänlainen vastalause hengettömälle ja juurettomalle laatikkorakentamiselle. Heidegger jopa piti funktionalismia kodittomuutta ruokkivana suuntauksena.

Kiehtovia symbolisia merkityksiä ei-niin-viimeisen-päälle-toimivaan rakentamiseen on helppo liittää. Kun muumitalon ovea ei saa kunnolla kiinni, se falskaa. Sisäpuoli ja ulkopuoli pyörteilevät toisiinsa kuin yin ja yang. Juurevassa vanhassa schwartzwaldilaisessa maalaistalossa taas voi tunnelmoida olevansa osa ikiaikaista, sukupolvien jatkumoa maan ja taivaan välissä.

Ja kun nyt muistelen viime joulukuutani Mazzano Romanossa, tarjosi keskiaikainen kivitalo hyvät puitteet taiteilijaromantiikalle. Ikkunat olivat pienet ja asumus hämärä. Yksinkertaiset lasit eivät kuitenkään pitäneet lämpöä, joten kirjoitin romaaniani pipo päässä, joskus toppatakki ylläni. Asunnon somisteena olevia saviruukkuja siirtelin sen mukaan, mihin sadevesi kulloinkin tippui. Legs Corbusier -sukat eivät olisi riittäneet, vaan villasukat ja tohvelit olivat tarpeen. Niilläkään ei pitänyt tömistellä, sillä jos katto ei pitänyt sadetta, lattia ei pitänyt ääntä, ja alakerrassa asui eläkeläisiä, joita ei pitänyt syyttä suotta häiritä.

Romanttista? Kyllä! Täydelliseen kirjailijakokemukseen olisi tarvittu enää keuhkotauti. Riittävän etäisyyden päästä tarkasteltuna oikein viehättävä kokemus. Sitä paitsi, romanttinen tunne suuntautuu aina johonkin poissaolevaan, ei koskaan siihen, mikä on todella läsnä.

Kaikista muumitalomaisista piirteistään huolimatta paikka ei tuntunut kodilta. Se ei ollut lämmin, valoisa, yksityisyyttä tarjoava paikka, johon olisin voinut asettua ja jossa olisin todella osannut asua. Kalusteet, varusteet ja pohjaratkaisu – kaikki oli hieman väärin, unheimlich!

Aloin arvostaa hyvin voideltua asumiskonettamme ja kaikkea sitä teknologiaa, jonka varaan se on rakennettu. 

Asumiskoneet eivät edusta tieteellisen kylmää ajattelemattomuutta. Kysyessään asumisen mieltä Heideggerin kaltaiset runoilijat romantikot eivät ehkä vain osaa kysyä kaikkia tarpeellisia kysymyksiä. Kun asumiskoneen tai yhtä lailla savupirtin kasvatti herkistyy Aleksis Kiven sanoihin sävellettyä Oravan laulua kuunnellessaan, hän unelmoi lämmöstä ja turvasta, sillä hän on itsekin lämpöä ja turvaa kaipaava – eläin. Asumiskone nousee eläimen vaistosta ja eläimen tarpeista – jostakin paljon syvemmältä ihmisen perimästä ja biologisesta maaperästä kuin mikään menneiden aikojen temppelien, puuliesien ja lenkottavien saranoiden haikailu.

J.K. Älköön tätä kirjoitusta luettako valituksena. Olen oikein kiitollinen Väinö Tannerin säätiön tarjoamasta residenssipaikasta, joka toimi aivan erinomaisesti siinä tarkoituksessa, mihin sitä tarvitsinkin. Kirjallisen työskentelyn kannalta kodittomuus – irrottautuminen normaalista päiväjärjestyksestä – tarjoaa aivan erinomaiset olosuhteet.