Kategoria: Uncategorized

Oli vuosi 2019. Graafikko-kuvittaja Elina Warsta julkaisi Solmu Designin Instagram-tilillä kaksi kuvaa: Jätti-Putin ja Laule-Liin potretit. Ne olivat muisto jo vuosien takaisesta kuvakirjayrityksestä, joka ”oli liian huono kustannettavaksi”, mutta Elina kertoi pitävänsä tyypeistä edelleen.

Ja niin pidin minäkin. Hahmoissa oli sitä jotakin. Olisi sääli, jos he eivät saisi herätä henkiin kirjan sivuilla.

Olimme aiemmin tehneet Elinan kanssa kuvakirjan Multakutri ja suon salaisuus. Yhteistyömme oli ollut mutkatonta, ja olin ollut aivan otettu Elinan tunnelmallisesta kuvituksesta ja kauniista graafisesta suunnittelusta. Multakutri on edelleen yksi suosikkejani omista kirjoistani. Niinpä uskalsin ottaa Elinaan yhteyttä. Jospa tehdään taas kirja yhdessä ja annetaan Jätti-Putille ja Laule-Liille elämä.

Sain nähdäkseni hänen alkuperäisen käsikirjoituksensa. Sen henkilöinä oli joukko ilmalaivalla liikkuvia sirkustaiteilijoita, ja yhdellä aukeamalla he nostivat rannalle ajautuneen jättiläiskalan takaisin veteen. Nämä olivat elementtejä, joita päätin hyödyntää uudessakin tarinassa, etenkin kun Elina toivoi, että kalalle olisi kirjassa edelleen edes jonkinlainen paikka.

Ilmalaivalla lentävät sirkuslaiset herättivät minussa vahvoja mielikuvia ehkä sadan vuoden takaisesta satumaailmasta, julesvernemäisen oudoista matkoista ja seikkailuista tuntemattomilla seuduilla. Ja tietenkin sirkuksen mukana karkaamisesta. Näistä aineksista kirjoitin luullakseni kaikkien aikojen parhaan lastenkirjatekstini.

Kului aikaa. Jopa vuosia. Kummallakin meistä oli muita kiireitä. Kustantajaksi valikoitui lopulta Otava. Käsikirjoituksessa oli vielä hiottavaa (kustannustoimittaja Katriina Kauppilalle kiitos!), sivumäärästä käytiin keskusteluja ja niin edelleen.

Lopulta Elina alkoi kuvittaa. Kun näin ensimmäiset mustavalkoiset kuvat, olin aivan hurmaantunut. Ja kun värejä tuli lisää, olin entistäkin innostuneempi. Näin tapahtuu harvoin: yleensä, kun saan tekstin käsistäni, se lakkaa kiinnostamasta. Mutta nyt Elinan valitsema graafinen ilme ja valtavan kauniit koko sivun kuvat herättivät minussa yhä uusia wohohou!-tuntemuksia. Huomasin olevani suorastaan kateellinen niille, joille tämä kirja luetaan jo lapsena, ilman että he tietävät tarinaa entuudestaan.

Kuvakirjatekstejä kirjoittaessani ajattelen aina aukeamajakoa ja sitä, mitä kerrotaan tekstissä ja mitä kuvissa. Käsikirjoitus pitää siis sisällään myös kuvitusohjeita. Lisäksi teksti on rytmitettävä sivujen ja aukeamien mukaan. Kuvakirja ei ole sama asia kuin kuvitettu satukirja.

Elina ratkaisi joitakin asioita toisin kuin olin mielessäni ajatellut, vahvan visuaalisen näkemyksensä johdattamana. Hän myös mahdutti taiteensa kahdeksan sivua lyhyempään formaattiin kuin mihin olin tekstini rytmittänyt. Ja koska kuvat olivat niin tavattoman upeita, oli selvää, ettei niihin pitänyt liiemmälti kajota, vaan minun oli sovitettava kirjoitukseni kuvien mukaiseksi. Tästä syntyi jotakin kiinnostavaa.

Tekstissäni oli ollut jaksoja, joissa olin ajatellut tarinaa kuljetettavan kokonaan ilman sanoja toinen toistaan seuraavien kuvien sarjoina. Näitä kuljetuksia ei nyt kuvissa ollut, vaan tarinaan oli syntynyt katkoksia. Ne tietenkin vaativat muutoksia tekstiin.

Olisin voinut kirjoittaa aukot umpeen, selittää aukeamien väliset siirtymät tyyliin: ”Iltapäivällä he huomasivat alapuolellaan hylätyn hedelmätarhan ja laskeutuivat päärynäpuiden keskelle.”

Huomasin kuitenkin aukkokohtien vetävän minua puoleensa. Ne tarjosivat toisenlaisen, kiehtovan kerrontamahdollisuuden. En muista aiemmin törmänneeni ratkaisuun lasten kuvakirjoissa, mutta päätin jättää aukot aukoiksi.

Muissa taiteissa vastaavat siirtymät ovat arkea. Elokuvissa hypitään ajassa ja paikassa silmänräpäyksessä tapahtuvilla leikkauksilla jatkuvasti ilman, että asiaa erikseen selitetään. Samoin kirjallisuudessa. Ja sarjakuva vasta onkin aukkojen taidetta: ruutujen välissä, siellä minne emme näe, tapahtuu yhtä paljon kuin ruuduissa. Eikä se, etten muista törmänneeni leikkauksenomaisiin siirtymiin pienten lasten kirjoissa, tietenkään tarkoita, etteikö sellaisia olisi harrastettu. Itselleni tämä oli kuitenkin jotakin uutta ja ihmeellistä, josta halusin päästä kertomaan.

Kirja on tällä hetkellä painossa ja ilmestyy joskus heinä-elokuun vaihteessa. Yleensä olen jo tässä vaiheessa heittänyt kirjalle hyvästit ja suuntaan mieleni kohti seuraavaa. Mutta nyt… Maltan tuskin odottaa! Kiitos Elinan tästä tuli jotakin paljon hienompaa kuin mitä osasin edes kuvitella.

Kaikkien tämän kirjoituksen kuvien (c): Elina Warsta

”Tutkimusmatkailu kulkee meillä suvussa!”

Pitkään jatkunut sade kiristää pesässä kyhjöttävien Kekomielen ötököiden hermoja. Onneksi paikalle saapuu Oukka, joka alkaa kertoa jännittäviä tarinoita sukulaistensa seikkailuista. Kukapa olisi uskonut, että Oukan esivanhemmat saapuivat Amerikkaan kauan ennen Kolumbusta, ylittivät Tyynen valtameren laivakorppujen voimalla ja uhmasivat Etelämantereen kylmyyttä retkikuntalaisten hatussa. Ja millaisia ihmeitä pääsikään näkemään Oukan äiti, ihka oikea avaruuslentäjä?

Kokka kohti tuntematonta vie lukijansa maailman vaikeapääsyisimpiin kolkkiin ja avaruuden korkeuksiin. Tutuksi tulevat niin tutkimusmatkojen kiehtova historia kuin eri aikojen keinot kerätä tietoa. Eikä uteliaiden seikkailijoiden tarvitse aina lähteä merten taakse, sillä tutkittavaa löytyy lähempääkin – vaikka omalta pihalta.

Lastenkirja on Helsingin yliopiston tiedekasvatuksen asiantuntijoiden kanssa ideoidun Riikkinen ja Oukka tutkivat -sarjan kuudes, itsenäinen osa. Se on suunnattu erityisesti 6–9-vuotiaille.

Riikkinen ja Oukka tutkivat -sarja voitti Lauri Jäntin säätiön parhaalle lasten ja nuortenkirjalle jakaman Tieto-Lauri-palkinnon 2025. Lisäksi Suomen Tietokirjailijat ry. on palkinnut Laajarinteen Tietopöllö-palkinnolla hänen lasten- ja nuorten tietokirjoistaan.

Kirja on menossa painoon ja ilmestyy aivan lähiaikoina.

Riikkisen ja Oukan tutkimuksista kertova lasten tiedekirjasarjamme on tänä keväänä edennyt jo viidenteen osaansa. Tällä kertaa pikku ötökät sekoilevat keittiökemian parissa: Leikitään näkymättömällä musteella, ja kiisseliä keitellessä syntyykin ei-newtonilaista fluidia ja biomuovia.

Sarjan on kuvittanut Mari Luoma.

Kiitokset: Helsingin yliopiston tiedekasvatuksen Topias Ikävalko, Reija Pesonen ja Maaria Linko – sekä tietenkin Gaudeamuksen kustannustoimittajat Sanni Tengvall ja Teemu Ojanne!

Luultavasti viimeisimmästä Finlandia-voittajasta on jo sanottu kaikki olennainen, en tiedä, mutta laitetaan nyt yksi korsi kekoon.

Jos vanhat päiväkirjat saivat Sirpa Kähkösen näkemään äitinsä kaltoinkohdeltuna ja väärinymmärrettynä lapsena, niin minulle romaani tarjosi suuren, vapauttavan oivalluksen.

Vanhemman ja lapsen väliset suhteet ovat niihin sisäänrakennettujen valta- ja vastuuasetelmien vuoksi lähtökohtaisesti vaikeita. Tasa-arvoisesta ystävyydestä niissä ei ole kyse: vanhemman ei pidä rasittaa lastaan omilla taakoillaan, mutta monet lasten vaikeudet ovat sen sijaan myös vanhempien ongelmia, ja niitä on myös ratkottava toisen osapuolen toiveiden vastaisesti. Moni aikuinen pyrkii olemaan asiallinen esikuva lapselleen ja siksi yrittää pimittää tältä kelvottomimpia puoliaan. Nuori puolestaan yrittää esittää olevansa esikuvan mittainen, ja pimittää vastaavasti omia typeryyksiään. Yhden mielenterveys- tai päihdeongelmat kuormittavat koko perhettä. Ja niin edelleen.

Jotkut selviytyvät noista, sanotaan nyt vaikka haasteista, tyylikkäämmin kuin toiset, mutta monille jää jotakin hiertämään suhteessaan vanhempiinsa, ja joidenkin välit jäävät hyvinkin tulehtuneiksi.

Oman äitini kasvatusote oli, ainakin lapsen suunnasta tarkasteltuna, jossakin määrin autoritäärinen. Myöhemmin olen tietysti tajunnut, ettei hänellä helppoa ollut. Ja vielä myöhemmin olen saanut itsekin kokea, miten kuormittavaa vanhemmuus voi välillä olla ja miten vaikea tunteitaan on joskus säädellä, ja ymmärrys äitiäni kohtaan on lisääntynyt. Välimme ovat kotoa muutettuani olleet enimmäkseen asialliset – mutta kovin läheisiä meistä ei ole tullut.

Vanheneminen on kiinnostava juttu: koskaan ei tule sillä lailla aikuiseksi kuin mitä aiemmin kuvitteli tietyn ikäisten ihmisten olevan. Sisällään kantaa kaikkia aiempia ikäkausia, etenkin erityisen merkityksellisiä elämänvaiheita. Minussa elää edelleen 5-vuotias minäni, 10-vuotias, yläastelainen, lukiolainen, opiskelija… ja niin edelleen. Me olemme tyyppejä, joilla oli isoja ja pieniä murheita, tulevaisuus edessään, jotka opettelivat elämään itsensä ja maailman kanssa, jotka saivat kokea onnistumisia ja pettymyksiä, hyvää ja huonoa kohtelua, oikeudenmukaisuutta ja epäoikeudenmukaisuutta – ja mitä lähemmäs nykypäivää tullaan, sitä vähemmän meillä on illuusioita onnellisesta tulevaisuudesta ja sitäkin enemmän pettymyksen tunteita maailmaa kohtaan.

Kyllä. Koko maailmaa. Tämähän on menossa ihan päin helvettiä.

Ehkä juuri illuusiot ovat arvokkain asia lapsuudessa.

Takaisin asiaan.

Vasta Kähkösen romaani sai minut todella ymmärtämään, että myös minun äidissäni asuu kovia kokenut lapsi. Se on jotakin, mitä hän ei oikeastaan ole koskaan näyttänyt tai sanoittanut ymmärrettävästi, tai jos on, minä en ole nähnyt, koska välisemme suhde ei ole koskaan ollut tasa-arvoinen ystävyyssuhde vaan molempien ihmisyyttä latistava valta-asetelma.

Äidin roolin takana onkin kaltaiseni ihminen. Joku jota kohtaan voin tuntea aitoa myötätuntoa.

Kirjoittelen tanssiaiheista esseekokoelmaa, ja tietenkin luen taas metrikaupalla kaikenlaista aiheeseen liittyvää. Ylipäätään suurin osa kaikesta lukemastani liittyy nykyään töihini. Omaksi huvikseni ehdin lukea enää vain parisenkymmentä kirjaa vuodessa.

Aivotutkija, muusikko ja tuottaja Daniel Levitinin kirja This is Your Brain On Music (saatavilla myös suomeksi nimellä Musiikki ja aivot) sisälsi muutamia niin inspiroivia tiedonmuruja, että tartuin äskettäin hänen toiseen teokseensa, The World in Six Songs. Siinä Levitin pohtii musiikin merkityksestä ihmiskunnan kehitykselle, mutta olen vasta aivan alussa, enkä pysty sanomaan asiasta paljon sen enempää, kuin että kiinnostavalta vaikuttaa.

Ensimmäisessä luvussa Levitin kertoo, että osaa säveltää, mutta ei saamansa palautteen perusteella osaa kirjoittaa kovin vahvoja lyriikoita kappaleisiinsa. Jotkut ovat kehottaneet häntä lukemaan runoutta, jos se vaikka auttaisi.

Pysähdyin kehotuksen äärelle. Olen itse ennen kaikkea prosaisti. Suhteeni runouteen on ohut, mitä nyt on tullut joskus leikittyä kaikenlaisten kokeellisuuksien kanssa. Pienimuotoisissa laululyriikoissa koen joskus onnistuneeni, mutta jos olen yrittänyt kirjoittaa jotain, sanotaan nyt vaikka perinteisempää runoa, olen saanut aikaan lähinnä latteaa roskaa. Kirjoittamishetkellä sitä ei välttämättä tajua, mutta myöhemmin tekstiä lukiessa aikaansaannoksen puutteet ovat tavattoman ilmeisiä.

Runouden parissa puuhastelu, joka on viimeisten kymmenen vuoden aikana jäänyt elämästäni lähes kokonaan, saattoi kuitenkin aikanaan antaa jotakin muulle kirjoittamiselleni. Vireämmän suhteen itse kieleen.

On ehkä otettava runous takaisin elämääni. Luettava ja kirjoitettava sitä. Vaikka siis täytyy tunnustaa, että juuri nyt en näe sitä niinkään itseisarvona kuin ammatillisen kehittymisen välineenä. Kts. tämän blogauksen toinen virke. Muistelisin Mika Waltarin aikoinaan suhtautuneen runoiluun hieman samaan tapaan.

Jokapäiväisen aamurunon kirjoittaminen esimerkiksi voisi olla hyvä harjoitus, joka toimisi samalla verryttelynä ennen isomopien tekstien kirjoittamista. Kokeillaanpa.

Älkää tuoko kukkia
Ne kuolevat ruukkuihin
Älkää tuoko laadukasta konjakkia
Juon sen, ja siitä ei hyvä seuraa
Älkää tuoko kirjoja
Hyllyt ovat täynnä, ja mieluummin katson kissavideoita
Älkää tuoko käyttöesineitä
Minulla on kaikki tarvitsemani
Älkää tulko itsekään
Se olisi paras lahja
Mutta jos haluatte, rahaa voitte lähettää

Sain ystävältäni Elisalta syntymäpäivälahjaksi Le Corbusier -teemaiset sukat. Ne jalassa pärjää lähiökerrostalossa, vaikka ulkona olisi kovakin pakkanen. Tällaisia funktionaalisia, hyvin toimivia rakennuksia Le Corbusier nimitti joskus koneiksi, joissa asutaan. 

Tällaisia asumiskoneita moni vierastaa. Tove Janssonin Muumitalo oli eräänlainen vastalause hengettömälle ja juurettomalle laatikkorakentamiselle. Heidegger jopa piti funktionalismia kodittomuutta ruokkivana suuntauksena.

Kiehtovia symbolisia merkityksiä ei-niin-viimeisen-päälle-toimivaan rakentamiseen on helppo liittää. Kun muumitalon ovea ei saa kunnolla kiinni, se falskaa. Sisäpuoli ja ulkopuoli pyörteilevät toisiinsa kuin yin ja yang. Juurevassa vanhassa schwartzwaldilaisessa maalaistalossa taas voi tunnelmoida olevansa osa ikiaikaista, sukupolvien jatkumoa maan ja taivaan välissä.

Ja kun nyt muistelen viime joulukuutani Mazzano Romanossa, tarjosi keskiaikainen kivitalo hyvät puitteet taiteilijaromantiikalle. Ikkunat olivat pienet ja asumus hämärä. Yksinkertaiset lasit eivät kuitenkään pitäneet lämpöä, joten kirjoitin romaaniani pipo päässä, joskus toppatakki ylläni. Asunnon somisteena olevia saviruukkuja siirtelin sen mukaan, mihin sadevesi kulloinkin tippui. Legs Corbusier -sukat eivät olisi riittäneet, vaan villasukat ja tohvelit olivat tarpeen. Niilläkään ei pitänyt tömistellä, sillä jos katto ei pitänyt sadetta, lattia ei pitänyt ääntä, ja alakerrassa asui eläkeläisiä, joita ei pitänyt syyttä suotta häiritä.

Romanttista? Kyllä! Täydelliseen kirjailijakokemukseen olisi tarvittu enää keuhkotauti. Riittävän etäisyyden päästä tarkasteltuna oikein viehättävä kokemus. Sitä paitsi, romanttinen tunne suuntautuu aina johonkin poissaolevaan, ei koskaan siihen, mikä on todella läsnä.

Kaikista muumitalomaisista piirteistään huolimatta paikka ei tuntunut kodilta. Se ei ollut lämmin, valoisa, yksityisyyttä tarjoava paikka, johon olisin voinut asettua ja jossa olisin todella osannut asua. Kalusteet, varusteet ja pohjaratkaisu – kaikki oli hieman väärin, unheimlich!

Aloin arvostaa hyvin voideltua asumiskonettamme ja kaikkea sitä teknologiaa, jonka varaan se on rakennettu. 

Asumiskoneet eivät edusta tieteellisen kylmää ajattelemattomuutta. Kysyessään asumisen mieltä Heideggerin kaltaiset runoilijat romantikot eivät ehkä vain osaa kysyä kaikkia tarpeellisia kysymyksiä. Kun asumiskoneen tai yhtä lailla savupirtin kasvatti herkistyy Aleksis Kiven sanoihin sävellettyä Oravan laulua kuunnellessaan, hän unelmoi lämmöstä ja turvasta, sillä hän on itsekin lämpöä ja turvaa kaipaava – eläin. Asumiskone nousee eläimen vaistosta ja eläimen tarpeista – jostakin paljon syvemmältä ihmisen perimästä ja biologisesta maaperästä kuin mikään menneiden aikojen temppelien, puuliesien ja lenkottavien saranoiden haikailu.

J.K. Älköön tätä kirjoitusta luettako valituksena. Olen oikein kiitollinen Väinö Tannerin säätiön tarjoamasta residenssipaikasta, joka toimi aivan erinomaisesti siinä tarkoituksessa, mihin sitä tarvitsinkin. Kirjallisen työskentelyn kannalta kodittomuus – irrottautuminen normaalista päiväjärjestyksestä – tarjoaa aivan erinomaiset olosuhteet.

Yksittäinen kirja ei useimmiten muuta lukijaansa kovin suuresti. Parhaimpienkin teosten vaikutus tuppaa olemaan pelkästään esteettinen, tai sitten kansien välistä tarttuu mietittäväksi ajatus tai pari, ja sen jälkeen kaikki jatkuu niin kuin ennenkin.

Kirjoittajaansa teokset luullakseni tekevät isomman vaikutuksen. Käsikirjoituksen, sen aiheen ja muodon parissahan joutuu viettämään pitkiäkin aikoja. Ja karkeistaen: mitä kunnianhimoisempi teos, sen enemmän sen kanssa saa tehdä töitä.

En sano, etteikö taustalla olisi muitakin vaikuttavia tekijöitä, mutta luulen, että Mykistyneen miehen kirjoittaminen on ollut iso syy siihen, että olen yhä vähemmän ilmaissut mielipiteitäni sosiaalisessa mediassa. Olen alkanut epäillä nettikirjoittelun mielekkyyttä: miksi esimerkiksi reagoida verkossa päivän tapahtumiin, jos tuhannet muut ovat jo hetkeä aiemmin kirjoittaneet suunnilleen sen näkemyksen, jonka itsekin esittäisin? Eiköhän se ajatus ole jo kuultu? Eikö se ajatus ole jo toiston myötä muuttunut itsestäänselvyydeksi?

Minulta on esimerkiksi kysytty, mitä mieltä olen Putinin sodasta Ukrainassa. En olisi halunnut vastata, sillä jouduin toistelemaan – ainakin omasta mielestäni – itsestäänselvyyksiä. Mitä lisäarvoa mielipiteeni maailmaan toi?  En tällä tietenkään tarkoita, etteikö Putinin hyökkäystä tulisi selväsanaisesti tuomita – vaan että se on jo tuomittu.

Huomaan myös alkaneeni pitää useimpia niistä, joilla on vahvoja mielipiteitä joka päivälle, jokseenkin typerinä. (Ainakin, jos he edustavat suunnilleen omaa ikäluokkaani. Nuorison kai kuuluukin pitää mekkalaa.) Useimmat mielipiteet kun näyttäisivät olevan tavattoman heikosti perusteltuja, ja niiden esittäjillä ei mitenkään lähtökohtaisesti näyttäisi olevan kykyä tai halua arvioida oman ajattelunsa perusteita. Säännöstä on toki poikkeuksensa, sellaisia kuin vaikkapa Tiina Raevaara, joka onnistuu tuottamaan hyvin harkittuja ja järkeviä näkemyksiä erilaisista asioista hämmästyttävän tiuhaan tahtiin. 

Luulen, että ”keskustelun” vähentäminen on henkilökohtaisella tasolla tuottanut hyvää tulosta. Kun en enää kovin usein ajaudu vääntämään asioista lukutaidottomien kanssa, voin aiempaa paremmin. Tunnen itseni levollisemmaksi.

Mutta nyt, katsellessani kulunutta vuotta, huomaan (tietyin varauksin) kaipaavani aikaa, jolloin olin uutterampi blogaaja. Tämä on vuoden 2022 kahdeksas blogaukseni, eikä näistä kahdeksastakaan läheskään jokainen ole erityisen merkityksellinen. Tämäkin kirjoitus on ollut tähän mennessä pelkkää oman navan kaivelua.

Mennään siis asiaan. On kirjoja, joista olen halunnut sanoa jotain, mutta kun olen riittävän pitkään viivytellyt, halu on laantunut. Onkin jäänyt kirjoittamatta. Ja sitten on jo päässyt unohtumaankin.

Tässä kuitenkin muutama vuoden parhaista lukukokemuksista. Lista ei ole kattava, mutta yö on jo pitkällä.

Johan Eklöf: Maailma ilman pimeää
Lue Säröön kirjoittamani arvio.

Don DeLillo: Hiljaisuus
Lue Tähtivaeltajaan kirjoittamani arvio.

Dickson D. Despommier: People, Parasites and Plowshares
Ällöttävän kiinnostava tietoteos ihmisen pitkäikäisistä loisista – ei siis mistään flunssapöpöistä vaan sellaisista, jotka asettuvat elimistöön vuosiksi. Trikiinejä, koukkumatoja, heisimatoja, suolinkaisia, ja niin edelleen. Anekdootteja, historiaa, seikkaperäisiä kuvauksia eliöiden lisääntymissykleistä ja siitä, miten ne manipuloivat isäntäänsä Homo sapiensia niin, että tämä ei pääse niistä eroon vaan jopa erityisesti auttaa niitä leviämään. Mutta voisimmeko oppia hyödyntämään loistemme konsteja itse? Pystyisikö piinaajiemme aseista takoa auroja? Loisto-opus!

Albert Sánchez Piñol: Kylmä iho
Suomentanut Anu Partanen. Mainio kauhukertomus kaukaisesta hirviöiden piirittämästä saaresta ja sen majakanvartijoista. Lue Säröön kirjoittamani essee majakkasaarilla kohdattavasta hulluudesta.

John Fowles: Jumalten naamiot
Suomentanut Erkki Haglund. Tämä romaani teki minuun valtavan vaikutuksen 25 vuotta sitten. Pakkohan siihen oli lopulta palata. Silloin joskus eläydyin kertojaan ja monmimutkaisiin juonitteluihin, joiden kohteeksi hän joutuu. Nyt luen ulkopuolelta. Runsas teos manipuloinnista, valheista ja viettelemisestä rönsyilee sotien, hallusinogeenien, hypnoosin, luokkayhteiskunnan, Shakespearen ja Alesteir Crowleyn maisemissa. Ajankuvakin on kiinnostava: 60-luvun lopulla kirjoitetussa romaanissa kertoja voi näemmä antaa ärsyttäville naisille avokämmentä ilman, että asiaa tarvitsee mitenkään problematisoida. 

Frank Herbert: Dyyni
Suomentanut Anja Toivonen. Nyt tulee mielipide: Villeneuven elokuva oli enimmäkseen kauheaa paskaa. Minua pyydettiin erääseen paneelikeskusteluun toistamaan tämä ajatelma, ja minähän suostuin. Paneelikeskustelu peruuntui, mutta siitä oli se hyöty, että taustatöinä luin kirjan. Olin minä se joskus lukiolaisenakin lukenut, mutta ne muistikuvat eivät enää olleet luotettavia. Mutta kirjahan oli oikein viihdyttävä!

Philip K. Dick: Uneksivatko androidit sähkölampaista?
Suomentanut J. Pekka Mäkelä. Scifi-klassikon uusi suomennos rullaa paremmin kuin vanha. Ja tälläkin kertaa kirja on moniulotteisempi ja syvällisempi kuin sen pohjalta tehty elokuva (Blade Runner). Romaanin robotit on kirjoitettu hienosti ”outoon laaksoon”, ja Dickin yhteiskunnalliset ideat hipovat kajahtaneisuudessaan nerokkuutta.

Tanja Tiekso: Fantasma
Kirjan mittaisessa esseessään Tiekso junailee ympäri Eurooppaa ja aukoo kasvien ja ihmisten välisiä suhteita. Matka alkaa Hildegardin kasvitutkimuksista ja etenee kohti yrttinoita Kirken salaisuutta, groteskia ja metamorfooseja. Matkakirjan maantieteellinen harhaileminen yhdistyy hienosti esseistiseen ajatuksen kuljeskeluun. Tunnelma: romanttinen.

Willy Kyrklund: Odysseuksen soutaja
Suomentanut Kristiina Drews. Kyrklundin pienoisromaani on lähisukua Mykistyneelle miehelleni. Kummassakin antiikkiin sijoittuvassa kirjassa eksyillään vuosien mittaisella sotaretkellä, ja kummassakin suuri ja maineikas sotapäällikkö nähdään sivuhenkilön silmin hieman vähemmän mairittelevassa valossa. Erityisen herkullisesti kirjailija kuvaa Odysseuksen kohtaamisia Kirken ja Polyfemoksen kanssa. Kyrklund kuuluu kestosuosikkeihini: hänen tekstinsä onnistuu olemaan yhtaikaa hyvin älyllistä ja hyvin lihallisen-elävää.

Uudenvuodenlupaukseni: Jatkossa kirjoitan tätä blogia huomattavasti aiempaa useammin.

Suomuorakkaiden syötävyydestä on monenlaisia käsityksiä, joista kaksi suosituinta näyttäisivät olevan:

1) Nuoret männynsuomuorakkaat (Sarcodon squamosus) ovat syötäviä mutta vanhat liian kitkeriä, kun taas kuusensuomuorakasta (Sarcodon imbricatus) ei voi syödä ollenkaan. Tätä – meillä miltei virallista – näkemystä tukevat esimerkiksi Luontoportin, Suomen Luonnon ja Wikipedian artikkelit.

2) Suomuorakkaat ovat yleisesti ottaen pahan makuisia ja soveltuvat lähinnä värjäämiseen.

Jälkimmäisen väitteen tyrmääminen on helppoa.

Söin ensimmäiset suomuorakkaani Sveitsissä asuessani. Siellä sientä myytiin kuivattuna, eikä maussa ollut mitään vikaa. Löysin sientä myös runsaasti Jura-vuorilta, korkeudelta, jossa ei lainkaan kasvanut mäntyjä vaan ainoastaan kuusia. Myös nämä itse poimitut suomuorakkaat olivat oikein mainioita ruokasieniä.

Mutta miten meidän tulisi suhtautua ensimmäiseen väitteeseen, siihen että vain männynsuomuorakkaat ovat kelvollisia ruokasieniä?

Puusto viittaisi siihen, että vuorilta poimimani sienet olivat… hyvänmakuisia kuusensuomuorakkaita. Mutta eipä edetä liian nopeasti.

Pelkästään Suomessa kasvaa neljää eri suomuorakasta (Sarcodon): männyn- ja kuusensuomuorakkaita, roso-orakkaita (S. scabrosus) ja silo-orakkaita (S. leucopus). Näistä silo-orakasta ei tosin helposti sekoita muihin mainittuihin. Maailmalla suomuorakkaita tunnetaan ainakin 37 tai jopa 49 lajia luokittelusta riippuen. Usein lajien varmaan erotteluun tarvitaan mikroskooppia, joten tarkkaa lajimäärittelyä en keräämilleni sienille voi noin vain tehdä.

Ranskankielinen Wikipedia kertoo kuitenkin, että kuusensuomuorakas (S. imbricatus) on väkevän makuinen, sveitsissä erittäin suosittu ruokasieni, jota käytetään esimerkiksi etikkasäilöttynä racletten kanssa tai jauhettuna maustesienenä. Purevaan makuun viittaa maininta, että sienijauhetta olisi sodan aikana käytetty pippurin korvikkeena.

Ristiriidat kuusensuomuorakkaan syötävyystiedoissa on usein selitetty sillä, että eurooppalaisessa kirjallisuudessa männyn- ja kuusensuomuorakkaita on pidetty samana lajina, jotka on opittu erottamaan toisistaan vasta 90-luvulla. Tämä selitys ei ole aukoton, eikä etenkään täsmää kuusensuomuorakkaan kansainvälisen arvostuksen kanssa.

Pelle Holmbergin ja Hans Marklundin Sieniopas (Suomen oloihin soveltaen suomentanut Maija Rantala, Otava, 1999) erottaa nämä kaksi lajia toisistaan mutta pitää niitä molempia syötävinä: ”Huom! Suomuorakasta on kaksi, ulkonäöltä toisiaan muistuttavaa muotoa, ruokasienenä samanarvoista lajia. Yllä oleva lajikuvaus koskee muotoa, joka on kuusen seuralainen.” Sienen alhaista arvostusta meillä päin selitetään historiallisilla syillä: ”Toisen maailmansodan aikana suomuorakkaan käyttö ruokasienenä lisääntyi. Kun oli paljon säännöstelyä, oli pakko käyttää mielikuvitusta ja tehdä niin kuin sanonta kuului: ’Otetaan sitä mitä on.’ […] Suositeltiin varmoja sieniä kuten suomuorakasta. Suomuorakkaan etuihin kuuluu suuri koko, maltoisuus ja hyvä säilyvyys tuoreena. Lisäksi se on helppo tuntea. Sodanajan leima on kuitenkin jättänyt jälkensä suomuorakkaaseen. Useimmissa sodan jälkeen ilmestyneissä sienikirjoissa se saa harvoin arvostusta ruokasienenä. Tämän kirjan tekijäin mielestä suomuorakas on käyttökelpoinen ruokasieni hyviin aterioihin, jos se poimitaan riittävän nuorena ja valmistetaan oikealla tavalla.”

Samoilla linjoilla ollaan jokseenkin kaikkialla muuallakin maailmassa: niin männyn- kuin kuusensuomuorakaskin ovat syötäviä, niilläkin sivustoilla, joilla lajit erotetaan toisistaan.

Englanninkielisen Wikipedian mukaan kuusensuomuorakas on syötävä, joidenkin raporttien mukaan kitkerä mutta toisten mukaan herkullinen. Artikkelissa esitetään epäilys, että kitkerät yksilöt ovatkin olleet joitakin muita sieniä. Myöhemmin todetaan, että vanhojen yksilöiden kitkeryydestä pääsee eroon ryöppäämällä.

California Fungi-sivustolla esitetään, että kasvupaikallakin on väliä: vuoristossa kuusensuomuorakkaasta kasvaa maittavampia kuin rannikolla.

Olen viimeisten viidentoista vuoden aikana kerännyt suomuorakkaita niin mäntyjen kuin kuustenkin juurelta. 20 cm läpimittaiset itiöemät olen vielä poiminut matkaan. Sieni on useimmiten aivan toukaton ja puhdas ja suutuntuma miellyttävä. Todettakoon, että olen Suomessa muistaakseni aina säilönyt sienet kuivaamalla ja liottamisen jälkeen olen puristanut liiat vedet pois. En tiedä, mutten pidä mahdottomana, että tämä käsittely olisi jotenkin yhteydessä siihen, etten koskaan, ikinä milloinkaan ole saanut suuhuni kitkerää suomuorakasta. Maku on kyllä voimakas, ja parhaiten sieni sopii mielestäni esimerkiksi pataruokiin ja pizzoihin.