Marianna Kurtto: Tristania
Tristan da Cunha on eteläisestä Atlantin valtamerestä kohoava tulivuori, maailman syrjäisin asuttu saari. Vuonna 1961, aikana johon Marianna Kurton romaani sijoittuu, saarella asui 264 asukasta, jotka kaikki jouduttiin evakuoimaan tulivuoren purkautuessa. Tristania kertoo tiiviistä, eristyneestä ihmisyhteisöstä, jonka jokainen yksilö tuntee pienen maailmansa kaikki muut asukkaat henkilökohtaisesti. Saarelta muutetaan pois tai sinne tullaan aniharvoin.
Kirjaa voi helposti lähestyä hyvänä ns. lukuromaanina: Siinä on selkeä juoni, kiinnostava elävä miljöö, uskottavaa ihmiskuvausta ja henkilöitä, joihin on helppo eläytyä. Tähän teoksen ansiot eivät kuitenkaan jää. Kurton tausta runoilijana tai kenties vain taito ja vahva esteettinen näkemys tekevät Tristaniasta jotakin erityisempää.
Ensinnäkin kieli. Kurton lauseet on kuin hieno sää: kuulaita ja kauniita. Rytmi on hyvä. Kieli ei pönötä tukkeena maailman edessä vaan lainehtii vaivattomasti eteenpäin. Sitä on helppo lukea. Samalla se on kuitenkin luovaa ja oivaltavaa, osuu hyvin valituilla sanoilla tarkasti oikeisiin kohtiin. Helppolukuisuudestaan huolimatta Tristanian kieli kiertää latteudet kaukaa.
Toiseksi kompositio. Kun rakenne on yhtä tematiikan kanssa, tunnen lukijana kiitollisuutta.
Tristania on kertomus etäisyydestä. Kaukaisella saarella ollaan lähekkäin, ihmisten kohtalot ovat tiukassa yhteydessä toisiinsa. Yksikään ihminen ei ole saari, kuten John Donne aikoinaan kirjoitti. Paitsi että Tristaniassa jokainen on saari. Kaikilla on salaisuutensa. Kaikkein lähimmätkin ihmiset peittelevät toisiltaan menetyksiään, pilaantuneita unelmiaan ja pahoja tekojaan, surevat salaa ja pitävät kaikessa hiljaisuudessa etäisyyttä, koska eivät muuta osaa. Joskus kuoren alla mylläävät voimat ovat liikaa, ja silloin, niin, joskus saaret myös räjähtelevät.
Lukekaa!
Jukka Laajarinne 