Luultavasti viimeisimmästä Finlandia-voittajasta on jo sanottu kaikki olennainen, en tiedä, mutta laitetaan nyt yksi korsi kekoon.
Jos vanhat päiväkirjat saivat Sirpa Kähkösen näkemään äitinsä kaltoinkohdeltuna ja väärinymmärrettynä lapsena, niin minulle romaani tarjosi suuren, vapauttavan oivalluksen.
Vanhemman ja lapsen väliset suhteet ovat niihin sisäänrakennettujen valta- ja vastuuasetelmien vuoksi lähtökohtaisesti vaikeita. Tasa-arvoisesta ystävyydestä niissä ei ole kyse: vanhemman ei pidä rasittaa lastaan omilla taakoillaan, mutta monet lasten vaikeudet ovat sen sijaan myös vanhempien ongelmia, ja niitä on myös ratkottava toisen osapuolen toiveiden vastaisesti. Moni aikuinen pyrkii olemaan asiallinen esikuva lapselleen ja siksi yrittää pimittää tältä kelvottomimpia puoliaan. Nuori puolestaan yrittää esittää olevansa esikuvan mittainen, ja pimittää vastaavasti omia typeryyksiään. Yhden mielenterveys- tai päihdeongelmat kuormittavat koko perhettä. Ja niin edelleen.
Jotkut selviytyvät noista, sanotaan nyt vaikka haasteista, tyylikkäämmin kuin toiset, mutta monille jää jotakin hiertämään suhteessaan vanhempiinsa, ja joidenkin välit jäävät hyvinkin tulehtuneiksi.
Oman äitini kasvatusote oli, ainakin lapsen suunnasta tarkasteltuna, jossakin määrin autoritäärinen. Myöhemmin olen tietysti tajunnut, ettei hänellä helppoa ollut. Ja vielä myöhemmin olen saanut itsekin kokea, miten kuormittavaa vanhemmuus voi välillä olla ja miten vaikea tunteitaan on joskus säädellä, ja ymmärrys äitiäni kohtaan on lisääntynyt. Välimme ovat kotoa muutettuani olleet enimmäkseen asialliset – mutta kovin läheisiä meistä ei ole tullut.
Vanheneminen on kiinnostava juttu: koskaan ei tule sillä lailla aikuiseksi kuin mitä aiemmin kuvitteli tietyn ikäisten ihmisten olevan. Sisällään kantaa kaikkia aiempia ikäkausia, etenkin erityisen merkityksellisiä elämänvaiheita. Minussa elää edelleen 5-vuotias minäni, 10-vuotias, yläastelainen, lukiolainen, opiskelija… ja niin edelleen. Me olemme tyyppejä, joilla oli isoja ja pieniä murheita, tulevaisuus edessään, jotka opettelivat elämään itsensä ja maailman kanssa, jotka saivat kokea onnistumisia ja pettymyksiä, hyvää ja huonoa kohtelua, oikeudenmukaisuutta ja epäoikeudenmukaisuutta – ja mitä lähemmäs nykypäivää tullaan, sitä vähemmän meillä on illuusioita onnellisesta tulevaisuudesta ja sitäkin enemmän pettymyksen tunteita maailmaa kohtaan.
Kyllä. Koko maailmaa. Tämähän on menossa ihan päin helvettiä.
Ehkä juuri illuusiot ovat arvokkain asia lapsuudessa.
Takaisin asiaan.
Vasta Kähkösen romaani sai minut todella ymmärtämään, että myös minun äidissäni asuu kovia kokenut lapsi. Se on jotakin, mitä hän ei oikeastaan ole koskaan näyttänyt tai sanoittanut ymmärrettävästi, tai jos on, minä en ole nähnyt, koska välisemme suhde ei ole koskaan ollut tasa-arvoinen ystävyyssuhde vaan molempien ihmisyyttä latistava valta-asetelma.
Äidin roolin takana onkin kaltaiseni ihminen. Joku jota kohtaan voin tuntea aitoa myötätuntoa.
Jukka Laajarinne 