Kirjoittelen tanssiaiheista esseekokoelmaa, ja tietenkin luen taas metrikaupalla kaikenlaista aiheeseen liittyvää. Ylipäätään suurin osa kaikesta lukemastani liittyy nykyään töihini. Omaksi huvikseni ehdin lukea enää vain parisenkymmentä kirjaa vuodessa.
Aivotutkija, muusikko ja tuottaja Daniel Levitinin kirja This is Your Brain On Music (saatavilla myös suomeksi nimellä Musiikki ja aivot) sisälsi muutamia niin inspiroivia tiedonmuruja, että tartuin äskettäin hänen toiseen teokseensa, The World in Six Songs. Siinä Levitin pohtii musiikin merkityksestä ihmiskunnan kehitykselle, mutta olen vasta aivan alussa, enkä pysty sanomaan asiasta paljon sen enempää, kuin että kiinnostavalta vaikuttaa.
Ensimmäisessä luvussa Levitin kertoo, että osaa säveltää, mutta ei saamansa palautteen perusteella osaa kirjoittaa kovin vahvoja lyriikoita kappaleisiinsa. Jotkut ovat kehottaneet häntä lukemaan runoutta, jos se vaikka auttaisi.
Pysähdyin kehotuksen äärelle. Olen itse ennen kaikkea prosaisti. Suhteeni runouteen on ohut, mitä nyt on tullut joskus leikittyä kaikenlaisten kokeellisuuksien kanssa. Pienimuotoisissa laululyriikoissa koen joskus onnistuneeni, mutta jos olen yrittänyt kirjoittaa jotain, sanotaan nyt vaikka perinteisempää runoa, olen saanut aikaan lähinnä latteaa roskaa. Kirjoittamishetkellä sitä ei välttämättä tajua, mutta myöhemmin tekstiä lukiessa aikaansaannoksen puutteet ovat tavattoman ilmeisiä.
Runouden parissa puuhastelu, joka on viimeisten kymmenen vuoden aikana jäänyt elämästäni lähes kokonaan, saattoi kuitenkin aikanaan antaa jotakin muulle kirjoittamiselleni. Vireämmän suhteen itse kieleen.
On ehkä otettava runous takaisin elämääni. Luettava ja kirjoitettava sitä. Vaikka siis täytyy tunnustaa, että juuri nyt en näe sitä niinkään itseisarvona kuin ammatillisen kehittymisen välineenä. Kts. tämän blogauksen toinen virke. Muistelisin Mika Waltarin aikoinaan suhtautuneen runoiluun hieman samaan tapaan.
Jokapäiväisen aamurunon kirjoittaminen esimerkiksi voisi olla hyvä harjoitus, joka toimisi samalla verryttelynä ennen isomopien tekstien kirjoittamista. Kokeillaanpa.
Älkää tuoko kukkia
Ne kuolevat ruukkuihin
Älkää tuoko laadukasta konjakkia
Juon sen, ja siitä ei hyvä seuraa
Älkää tuoko kirjoja
Hyllyt ovat täynnä, ja mieluummin katson kissavideoita
Älkää tuoko käyttöesineitä
Minulla on kaikki tarvitsemani
Älkää tulko itsekään
Se olisi paras lahja
Mutta jos haluatte, rahaa voitte lähettää
Jukka Laajarinne 
Tuo aivojen ja musiikin yhteys mietityttää minua konkreettisesti. Olin kuuloimplantti-leikkauksessa toukokuun lopulla. Yksi nukkumista hankaloittavista tekijöistä oli jumalattoman äänekäs tinnitus. Se oli hyvin usein omaa musiikkiani ja muistutti vähän sitä mongolialaista rock-bändiä. Ennen leikkausta kyselin että häipyykö tinnitus. Sanoivat että joskus.
Ei tunnu ihan häipyvän. Musiikki on muuntunut enemmän elektroniseen suuntaan. Mutta se on edelleen basso-voittoinen. Heräilen siis edelleen kuuntelemaan sitä. Onneksi olen itse säveltäjä sentään. Sitä voi kuljettaa ajatuksin sinne ja tänne.
Arkielämän iloja on se, että nyt kuitenkin musiikki kuulostaa oikealta. Ennen menivät hereillä kuunnellessa nuotit aivan sekaisin, nyt jopa ”Mä oksalla ylimmällä” kulkee oikeissa nuoteissa.
Jos on pakko kärsiä tinnituksesta, niin kyllähän tuo sinun tinnituksesi vaikuttaa parhaalta vaihtoehdolta. En ollut koskaan ennen kuullut tuolla tavalla soiteltavasta kuulohäiriöstä. Ihan hurja.
Implanttia säädettiin keskiviikkona. Ensimmäistä kertaa lääkäri kertoi mistä ilmeisesti johtuu se, että leikkaus vaikutti niin nopeasti. Kysyi että mitä olen tehnyt, sanoin että kuunnellut musiikkia ja kirjoittanut ja lukenut. Nyökkäsi ja kysyi muusta puhejutuista. Sanoi sitten että mulla niin kuin useimmilla sanoja käyttävillä on todennäköisesti laajempi puhe/kielialue aivoissa kuin useimmilla ihmisillä. Ja että musiikkikin on kieli. Mutta on kyllä omituista tuo sen kuuloalueen intoutuminen siitä Hu-bändistä. En käsitä mikä mun aivoissani vastasi. Toinen: eka musiikki jota kuuntelin uusilla stereo-korvillani oli Vilma Jää, se joka esiintyi telkkarissa naisbändinsä kanssa. Kuuntelepas/katselepas! Se on loistava! Muuten implantti siis toi mukanaan kaiken tuon helvetillisen metelin mihin te hyvin kuulevat olette joutuneet alistumaan aina. Ulkona liikkuminen on yhtä helvettiä…