Voimme tietenkin vaihtaa kuvakulmaa.
Edellisen esimerkkimme ex-natsiupseeri on tietenkin ulos päin jotakin muuta kuin sisäisesti. Hänellä on ehkä tunnistettavia piirteitä, kuten keho ja eleitä, jotka kytkevät hänet menneisyyteensä. Jossain mielessä hän on kuin onkin sama ihminen kuin 60 vuotta sitten. Vastaavasti minä olen sama ihminen kuin 4-vuotiaana, tunnistanpa itse yhteyden tai en.
Jatkuvuus rakentuu myös toisten muistin varaan. Miten on vastuun laita?
Tilivelvollisuus menneisyyden teoista lienee ensisijaisesti muita kuin tilivelvollista itseään palveleva asetelma. Miksi hänen sisäisellä tilallaan pitäisikään olla mitään väliä?
Siksi, että toimenpiteet koskevat myös häntä.
Siksi, että uhrin vaatiminen oikeudenmukaisuudelle ei välttämättä edistä myöskään muun yhteisön oikeudenmukaisuutta tai hyvnvointia. Näkisin, että oikeudenmukaisuus, asioiden oikean tilan mukaan toimiminen ei ole vain jonkun tai joidenkin näkökulma vaan jotakin hieman neutraalimpaa, sillä totuus ei ole kenenkään oma.
Onkin vain kohtuullista, että teot (rikoksetkin) vanhenevat aikanaan, ja että joskus aikanaan menneisyyden saa jättää taakseen.
Kirjavinkiksi kaksi hyvää romaania identiteetin, jatkuvuuden, vastuun ja merkityksen tiimoilta:
Ray Loriga: Tokio ei välitä meistä enää
Michel Houellebecq: Mahdollinen saari
Jukka Laajarinne 