Kun avaan Marko Hamilon toimittaman kirjan, tunnistan itsessänikin kiusallisen taipumuksen (keittiö)psykologisoida kanssaihmisteni epämiellyttäviä piirteitä vaikkapa tähän tapaan: Sillä on varmaan jonkinmoinen itsetunto-ongelma.
Pahimmillaan kysymys on toisen näkemysten tai mielipiteiden mitätöimisestä psykologisesti mukaymmärtämällä.
Varsin vahvastihan tätä psykologisoivaa otetta käytettiin myös äskeisessä nallekeskustelussa. Nallesplatterista kauhistuneet saivat hyvinkin nopeasti päälleen argumentin: ”Teillä on ilmeisesti jotain käsittelemättä jääneitä traumoja.” En nyt malttanut olla ottamatta kyseistä mediatapahtumaa esimerkiksi, koska se sattumalta liittyy Älkää säätäkö päätänne -kirjan teemoihin myös muilta osin. Kyseessä kun oli myös terapiaa lähestyvän käytännön puolustaminen ja vastustaminen, jonka ”voimauttava” nuorten vaikeita tunteita purkava vaikutus on nähdäkseni juurikin osa sitä huonosti jos lainkaan perusteltua teoriakenttää, jota vastaan muun muassa dosentti Janne Kivivuori kirjoittaa.
(Ja ei: minä en kuulu Rossi-Horton taidekasvatuksen paheksujiin enkä ole siitä pelästyksissäni. Kysymys näyttää olleen harmittomasta askartelusta, joka muuttui alkuperäisen lehtijutun otsikoinnin, kuvituksen ja näkökulmarajauksen ansiosta todelliseksi kauhuksi. Harmittoman askartelun voimauttavat ja terapeuttiset vaikutukset lienivät myös samantasoisia kuin missä tahansa käsityöprojektissa: on kivaa kun osaa tehdä käsillään.)
Kun vaikkapa askartelut ja nukeilla leikkimiset tulkitaan traumojen purkamiseksi, symboliseksi puheeksi itseä vaivaavista asioista, ollaan pahimmassa tapauksessa hyvinkin vaarallisilla vesillä. Kirjan järkyttävintä tekstiä on kirjoittanut Anu Suomela artikkelissaan Psykologinen todistelu seksirikoksissa. Jos oikeuskäytänteissä syyttömyyden tulisi olla lähtökohta, näyttää esimerkiksi lastensuojelussa olevan aivan toisin. Lapsen itsetyydytys tai muu kehollinen itsetutkiskelu saattaa johtaa vanhemmista erottamiseen, vuosien mittaiseen huostaanottoon ilman, että esitettyjä pedofiliaepäilyksiä tarvitsee näyttää toteen millään muulla tavoin kuin vuovailuvahaleikein. Ja kun näitä lapsia sitten tutkitaan, niin tottahan he ovat traumatisoituneita.
Veikkaan, että lähes jokainen lapsiaan rakastava vanhempi on erityisen kauhuissaan kahdesta mahdollisuudesta: a) siitä, että lapsi joutuu jonkun hullun väkivallan kohteeksi ja b) siitä, että yhteiskunnan koneistossa joku painaa väärää nappia eikä mikään enää pysäytä mielipuolista prosessia, jossa lapsi menettää vanhempansa ja joutuu johonkin laitokseen.
Niin, ne lapset… Rakastetut mutta puolustuskyvyttömät.
Huoli lapsista johti aikoinaan Pohjoismaissa kulovalkean tavoin levinneisiin noitavainoihin (johdattelevat lasten haastattelumenetelmät olivat silloinkin olennainen osa ongelmaa), nykyaikana perusteettomiin huostaanottoihin sekä siihen, että taidekasvattaja Rossi-Horto saa pelätä lynkkaajia. Kaikessa tässä on kysymys siitä, että ihmiset antavat mielikuvituksensa ohjailla itseään.
Kirja sisältää kriittisiä puheenvuoroja myös freudilaisuudesta, psykoterapiasta, psykologisesta testauksesta yritysmaailmassa, lukion psykologian tasottomuudesta ja kriisiterapian tehottomuudesta (eikös näistä kriisityöntekijöiden sekoiluista ollut myöskin juttua ihan pari päivää sitten?). Freudilaisuuden kritiikki on ehkä(?) jo vähän vanhanaikaista: kuka Freudia on enää aikoihin ottanut vakavasti?
Voidaan joka tapauksessa ja hyvin perustein kysyä esimerkiksi seuraavaa:
Eivätkö ihmiset muka osaa enää surra lähimmäistensä menettämistä tai muita vastoinkäymisiä ilman psykologin ja terapeutin apua? Onko viisasta, että erilaisia hoitomuotoja tuetaan ilman, että niiden tehoa on mitenkään empiirisesti todennettu? Onko viisasta, että työnhakijoita valitaan sellaisen testin perusteella, jonka teoriapohja on höttöä? Onko viisasta, että lapsi on otettu huostaan siksi, että tämän muotoilema muovailuvahapötkylä muistuttaa psykologin mielestä penistä? Onko totuudenmukaista, että koulukiusaajan väitetään kiusaamisellaan viestittävän huonoa itsetuntoaan?
Kriittisyydestään huolimatta teos ei ole koko psykologian kenttää vastaan suunnattu. Päin vastoin: moderni empiirinen psykologia on työkalu, johon voi oikein käytettynä luottaa siinä kuin muihinkin tieteisiin.
Olisipa minulla leimasin. Löisin kirjaan leimani: Hyväksytty.
Jukka Laajarinne 
Käytin trauma-argumenttia vitsimielessä, koska se esiintyi nallekauhistelijoiden kielessä ja kohdistui nuoriin – joiden pitäisi ”kukkahattukansan” mielestä mennä terapiaan käsittelemään ”traumojaan”. Ainakin minä tuohduin tästä ”trauman” ja terapian tarpeen esiin vetämisestä, rumaa huutelua nuorten ohitse sellainen. Miksipä vastaavasti näille kauhistuneille ei voisi suositella terapiaa vastapainoksi, heidän reaktionsa oli selvästi ylimitoitettu ja näin ollen parhaiten ammattiavun kanssa ratkottavissa 🙂 …Tällä päättelyllähän psykokulttuuri juuri toimii.
Tuohon suremisen yms. käsittelyyn sanoisin, että monestihan ihmiset tarvitsevat juttukaveria. Siinä ei sinänsä ole mitään ”psykokulttuurista”. Mutta se, että ”juttukaveri” ulkoistetaan helposti ammattilaiseksi lyö tietysti leimansa ihan tavalliseen puhumisen tarpeeseen ja pahaan oloon, menetyksiin tai järkytyksiin ja siirtää asiat psykokulttuurin piiriin.
Kiinnostavan oloinen kirja.
Joo, ei siinä mitään. Tuossa nallekeskustelussa trauma-argumenttia käyttivät myös Suna Vuori ja joku muu ihan asiallinen kirjoittaja, jonka nimeä en tosin muista.
Ilmeisesti argumenttia käytettiin myös toiseen suuntaan, ja jopa ensin. Uskon hyvin. Sivuutin vain pahimmat mölähtelijät (johon joukkoon en siis sinua tai Sunaa tai Leena Krohnia ensinkään laske) ja heidän tunteenpurkauksensa semmoisina… noh, ala-arvoisena huuteluna, jota internet on pullollaan. Siksi tuo ”argumentti” ei noissa k”kukkahattukansa”-kirjoituksissa edes osunut silmiin.
Pahoittelen tästä johtuvaa yksipuolisesti värittynyttä keskustelun tulkintaani.
Tuo oli hyvä kirja, itsekin luin silloin kun se ilmestyi. Niin sitä vaan tiukinkin skeptikko vääntää kielenkäyttöönsä ja päätelmiinsä kaikenlaista turhaa muka-psykologisointia.
Hienoisesti olen sitä mieltä, että (keittiö)psykologia on kuitenkin merkki siitä, että tiedostaa, ainakin olevinaan, joitakin tunteita toisessa mitä toinen itse ei ehkä huomaa, ja jollakin lailla se on ihan ok, tosin eihän sitä tarvitse sinne tänne kuulutella. Voihan sellainen mennä rajustikin överiksi, mikä saattaa olla sitten melko riipivää, pahimmillaan.
Mielenkiintoinen kirja tosiaan.
Teemu on oikeassa, eihän siinä psykologisoinnissa yleensä olekaan muuta tarkoitusta kuin selittää ja auttaa ja käyttää siinä tuollaisia kollektiivisesti muotoutuneita termejä. Mutta ehkä termit ovat ottaneet vallan itse keskustelulta?
Niin, eihän siinä tietenkään aina mitään pahaa ole.
Sen sijaan sitä voi ehkä miettiä, onko toisella sittenkään sellaisia tunteita, joita tämä ei itse tiedosta? Vai onko vain niin, ettei tämä tahdo niistä suoraan puhua?
Jos ihminen itse ei tajuntansa syövereitä tiedosta, niin kuinkahan luultavaa on, että joku toinen ne tiedostaa?
Uskon kyllä siihen, että keskinäinen keskustelu auttaa ihmisiä tajuamaan elämäntilanteita ja pukemaan tunteitaan sanoiksi. Se, että joku toinen käsittää tilanteen auttaa pohtimaan sitä. Mutta onko tämä sitten varsinaisesti mitään psykologisointia?
Sen sijaan kätkettyjen tunteiden ja motivaatioiden löytäminen kuulostaa vähän öh… En tiedä. Todellakin yhdeltä mahdolliselta tavalta purkaa jotain tilannetta, mutta vain yhdeltä tavalta.
Tiedostamattoman käsitteen käyttö on minusta kyllä sinänsä outoa, sehän vaatii jo hyvin pitkälle freudilaisen ihmiskäsityksen allekirjoittamista. Epäilemättä ihmiselämä on niin monimutkaista, ettei kenelläkään ole kaikkea tietoa ja tuntoa hallussaan kerralla koskaan, mutta mitä tekemistä sillä taas on psykologisen tiedostamattoman kanssa.
En minäkään keskustelua psykologisointina pidä. Ymmärtäviä olkapäitä on tarvittu aina. Mutta se, että hommaan palkataan alitajunnan ammattilainen, kuulostaa jotenkin hämmentävältä.
Hamilo käytti ilmaisua ”ystävyyden prostituointi”: terapeutilta ostetaan ystävän palveluksia. Mutta ”ehkä tällaisia palkkaystäviä kuitenkin tarvitaan”, kuten hän toteaa. Eri terapioiden teho ei kuitenkaan näytä ihmeemmin riippuvan taustateoriasta, jonka pohjalta terapeutti jututtaa. Tämä antaa osaltaan viitteitä terapeuttisten teorioiden pätevyydestä. Ehkä homman voisi hoitaa kuka tahansa, joka vain osaa kuunnella?
Palaan vielä sen verran ”tunnistamattomaan”, että uskon kyllä siinä mielessä psykoterapiaan, jonka tarkoitus on käsittääkseni hoitomuotona nimenomaan palauttaa jokin kenties traumaattinen kokemus ja sitä kautta ymmärrys jotakin käyttäymismallia kohtaan, että se nimenomaan on juuri sellainen keino, mihin yksilö itse ei pysty.
Uskoisin, että myös osittain tästä syystä keittiökeskustelut ystävän kanssa saatetaan kokea terapeuttisiksi, koska tällaisessa tilanteissa he toimivat peilinä jollekin tunnistamattomalle, tai mahdollisesti piilossa oleville.
Terapeutin yksi ammattitaito on ohjata keskustelu oikeaan suuntaan, päästä käsiksi ihmisen perusluonteeseen, ehkä vähän huono sana, ehkä ennemminkin siihen minuuteen mikä toisella on kadoksissa.
En pelkää juurikaan puhua tiedostamattomasta, kyseessähän on kuitenkin karkeasti ilmaistuna asiasta joka ei muistu mieleen, koska se on mahdollisesti vain hiukan hipaissut ihmistä tai liittynyt kenties pitkän ajan taakse lapsuuteen, unohduksiin.
Olen käsittänyt, että pelot hyvin usein syntyvät lapsuudessa tai varhaisnuoruudessa.
Psykokulttuurissa on kyse ihan saletisti modernin ihmisen vieraantuneisuudesta. Kun ei ole enää jäljellä muita merkityksiä joilla jäsentää omaa käsitystään elämästä ja omasta tilanteesta, niin tarraudutaan sitten mihin tahansa käsitteistöön joka sattuu olemaan yhteiskunnassa vallalla. Tällä hetkellä tuo kulttuurisesti hegemoninen käsitteistö on lääketieteellistä, psykiatrista ja psykologista.
Tuota kirjaa kritisoin sen sijaan siitä, että siinä kannatetaan psykohumpuukin kritisoimisen ohella heittäytymistä toiseen ääripäähän, eli lääkinnälliseen hoitoon. Näin kaikesta psykokritiikistä huolimatta jää kritisoimatta itse medikalisaatio eli lääketieteellisen katsantokannan ulottuminen elämän joka alueelle. Varsin erikoinen takinkääntö mielestäni.
Siihen päälle vielä ylitulkittu evoluutiobiologinen käsitteistö.
Tuota lääkinnällisen hoidon kannattamista en enää muistakaan, mutta se on kyllä helposti sovitettavissa empiiristä psykologiaa puoltavaan ajatteluun, joten luotan sanaasi. Hyvä havainto.
Molempiin ajattelutapoihin (psykologisoivaan ja medikalisoivaan) liittyy paljon vahvoja näkemyksiä normaalista ja epänormaalista tai terveestä ja sairaasta ajattelusta ja käyttäytymisestä. Joitain erityisiä vapautumisalueita (lähinnä mieleen tulee seksuaalisuus) lukuunottamatta normaaliuden kenttä saattaa olla kaventumaan päin, ja osa sairausluokituksista näyttää (näin lonkalta heitettynä) ihan lääketeollisuuden tarpeisiin kehitellyiltä.
Kun nyt juuri viimeisin blogaukseni koskee filosofista praktiikkaa, jollaista mahdollisesti alan itsekin harjoittaa, osui tämä kommenttisi jotenkin omatuntooni. Tunnen purjehtivani harmailla vesillä. Missä määrin filosofian vastaanotto lähenee psykokulttuurin kiusallisimpia piirteitä? Kosketuskohtia on paljon. Tarvitaanko täällä oikeasti yhtään enempää itse- tai muuta reflektointia? Ehkä suurin osa kaikesta vieraantuneisuudesta ja angstaamisesta olisi korjattavissa niinkin helposti (sic!?), että ihmiset yksinkertaisesti tekisivät mielekkäitä ja tärkeiksi kokemiaan asioita sen sijaan, että vatvoisivat omaa identiteettiään.
Pitääpä pohtia.